Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Miten päästä läheisen kuolemasta yli?

Voimia sinulle äitisi menetyksen vuoksi.
Suru ei kulje hoputtamalla, eikä katoa taioilla. Itse en käytä koskaan sanontaa päästä läheisen kuoleman yli, sillä en voi käsittää mitä se tarkoittaa. Olen menettänyt kaksitoista vuotiaan lapseni yli kolme vuotta sitten, enkä voisi sanoa, että olen päässyt hänen kuolemansa yli. Ja tiedän etten koskaan pääse. Sen kanssa vaan elää loppuelämän. Suru muuttaa muotoaan, muttei se koskaan katoa, ei ainakaan lapsen menetyksen jälkeen. Minua lohduttaa se ajatus, että suru on yhtä tärkeä tunne kuin rakkaus, ja yhtä lähellä kuin rakkaus. Suru syntyy juuri siitä rakkaudesta kun menettää valtavan rakkaan ihmisen. Suru peilaa siis rakkauttamme menetettyyn läheiseen ja muistoihin. Miksi siitä surusta tahtoisikaan siis kokonaan yli. Toivoisi vain, että ne kipeimmät,vaikeimmat, ahdistavimmat muistot ja tunteet väistyisi ja suru muuttuisi sitä myötä pehmeämmäksi ja lempeämmäksi. Sitä ehkä sinäkin tarkoitat. Minä edelleen tuskailen lapseni lähes viiden vuoden aikaisia vaikeita tuskaisia aikoja, hänen kärsimyksensä määrää ja sairautensa vaikeutta, vaikka hänen kuolemastaan on jo muutama vuosi. Mutta ne hetket tulevat päivä päivältä harvemmin, mutta vieläkin voivat yllättää minut voimakkuudellaan ja 'sysätä kaivoon'. Itse olen miettinyt, että taidan tarvita ammattiapua sillä olen jämähtänyt katkeruuteen ja vihamielisyyteen. Kaikenmoiset tunteet kuuluvat suruun, mutta nuo viimeksimainitut alkavat jo häiritä itseänikin. Tuntuu, että sisälläni on paljon vielä purettavaa. Viiden vuoden sisään mahtuu paljon, etenkin kun hoidin lastani 24/7 ja hän vaati sairaanhoidollisia toimenpiteitä ja oireili monin vaikein tavoin ja oli täysin halvaantunut. Sinäkin mainitsit teidän vuosia kestäneestä tiestä syövän kanssa. Siinä ajassa ehtii tapahtua asioita ja tulla tietynlaista uupumusta ja stressiä. Se kuulemma hidastaa suruprosessia (taas termi jota inhoan). Äitisi kuolemasta on vasta puoli vuotta. Älä kiirehdi. Kuuntele itseäsi ja luota siihen, että asia menee omalla painollaan. Tunteisiinsa ei juurikaan voi vaikuttaa. Ehkä hyötyisit sururyhmästä tai yksilöterapiasta. Saisit purata ajatuksiasi vertaisille tai vieraalle.

Voimia ja uskoa huomiseen. Päivä kerrallaan, rakkaat läheiset aina sydämissämme, olivat he täällä tai taivaassa.
-tiltu-
tiltu | 9.7.2008 klo 23:55:34