Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Olipa kokemus

Hei arpakuutio

Siitä on nyt aika tarkkaan vuosi, kun pääsin ensiapupoliklinikan kautta sisätautiosastolle, jossa jouduin viettämään viikon. Omaa kokemustani ensiapupoliklinikalla en enää viitsi kerrata, mutta käsitys siitä, että syöpäpotilaina saisimme nopeammin hoitoa, muuttui sen perusteella täysin. Samoin kuin se, että meitä jotenkin enemmän varjeltaisiin infektioilta tms.. Siinähän makailin samoissa tiloissa ruusu- ja aids-potilaiden kanssa...

Sisätautiosastolla minulle laitettiin viikon verran antibioottia suoneen, ja nesteytystäkin sain taxoteren aiheuttaman ripulin takia. Olo oli sillä hetkellä niin voipunut, että selvisin ensin pelkästään sillä että "komensin" itseni lepäämään ja ajattelemaan jotakin parempaa aikaa, joka odotti ihan jossakin. Ja heti kun kynnelle kykenin, luin muutaman hyvän dekkarin, etten kierisi niin täysin itsesäälin liemissä. Siltikin tirautin itkun, koska kukaan ei tullut kertomaan, oliko löydetty oikeaa antibioottia vaiko ei. Se oli lääkärin asia, ja lääkärinhän näkisin vasta viikonlopun jälkeen.

Minustahan ei silloin, puuttuvaa rintaa lukuunottamatta, nähnyt ulospäin että olen syöpäpotilas, mutta samassa huoneessa oli nainen, joka oli ns. palliatiivisen ja terminaalisen vaiheen välitilassa. En tajunnut sitä heti, koska nainen vietti suurimman osan aikaa verhon takana, ja ensin kuulin vain hänen kauniin, lämpimän ja iloisen äänensä. Sitten tuotiin ruokaa, ja kun me muut aloimme hyvällä ruokahalulla syödä, silloin tajusin, että enhän se ole minä, joka olen kuoleman kielissä.

Kun seurasin sisätautiosaston tapahtumia, kokemus opetti suhteellisuudentajua. Minulla oli juuri diagnosoitu sairaus ja opettelin vasta elämään sen kanssa. Niinpä ei auttanut muu kuin ottaa oppi vastaan ja suostua hoitavan henkilökunnan armoille, kuitenkin tunteensa näyttäen ja omia puoliaan pitäen. Niinpä minullekin löytyi osastonhoitaja jakamaan murheeni. Usko siihen, että asioita tapahtuu järkevässäkin järjestyksessä, palautui, vaikka kaikenlaista tapahtui vielä sen jälkeenkin, olihan sentään kesäloma ja osasto remontissa.

Viimein koitti se päivä, kun kuume alkoi laskea ja pysyäkin poissa. Tuli se päivä, kun pääsin kotiin. Tuntui hyvältä katsella taivasta ja haistella takapihan kukkia, töpötellä kalliolla ja ajatella: päivä ja askel kerrallaan. Ja kun riittävän hyviä päiviä tulee monta peräkkäin, unohtaa koettelemukset ja jaksaa taas. Salaisuus on siinä, että uskaltaa voimaantua ja sallia itselleen myös lepoa. Oivaltaa, että kahta samanlaista päivää ei tässä sairaudessa ole eikä tule.

Kolmannella kerralla voit siis huonosti, mutta neljännellä kerralla sinulla on jo paremmat lääkkeet ja apu lähellä. Muista se - aina kun haluat!

T. Karhutar
Karhutar | 18.7.2008 klo 09:15:41