Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Lapselle kertomisesta

Hei Gordita!

Minulla aggressiivinen gradus III syöpä ei tiettävästi ole metastoitunut muualle kuin kainaloon, vaikka jakautumisvaiheessa olleiden solujen osuus oli niinkin hurja kuin 80%. Näin ollen elättelen toiveita, että nykyaikaisilla hoidoilla taudin eteneminen saadaan pysäytettyä ja taudin siemenet verenkierrostani tapettua. Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että syöpäni jossakin vaiheessa vielä uusii, joten sen ajatuksen kanssa olen totutellut nyt elämään.

Vaikeinta oli silloin, kun en tarkkaan tiennyt, millaisesta syövästä oli kysymys. Muutokset rinnassa tuntuivat päivittäisiltä, ja outoja vilunväristyksiä, lihasnytkähdyksiä tuntui eri puolilla kehoa. Nyt olen ymmärtänyt, että oma kroppani on yrittänyt torjua tautia pois jo silloin ja että olen nyt saamassa lääketieteen apua tähän taisteluun, jota olen tietämättäni käynyt jo pitkään. Oli helpotus, että pääsin hoitoon heti kun tauti löytyi.

Lapsille vaikeimmat hetket ajoittuivat niin ikään samoihin odotusaikoihin. Helpotus oli siis suuri, kun oli jotakin konkreettista, mitä kertoa heille. Tietenkään, se ei estä sitä etteivätkö lapsetkin tuntisi huolta omista vanhemmistaan, mutta he ovat myös hyviä, iloisia ja reippaita liittolaisia taistelussa tätä tautia vastaan. Eräänä iltana, kun odotin jo leikkaukseen pääsyä, vetäydyin vähän aikaisemmin nukkumaan, ja mies hoiteli iltapuuhat lasten kanssa. Nuorimmainen karkasi silloin makuuhuoneeseen minun luokseni, ja aikansa siinä peuhattuaan, halasi ja lähti pois sanoen: "Rakas äiti, en unohda Sinua, kyllä me vielä nähdään!"

Tämä ele ei ehkä ulkopuoliselle sano mitään, mutta se kenellä on nimeämisvaikeuksista kärsiviä lapsia tietää, että siinä oli aikamoinen kiteytys niistä tunteista, joita lapsi ympärillään havaitsee ja sisälläänkin tuntee. En olisi ikimaailmassa voinut uskoa, että 4-vuotias dysfaatikkoni niin nasevasti osaa lohduttaa minua, mutta niin hän vain osasi. Samalla se antoi myös uskoa, että kyllä tämä lapsi pärjää, vaikka hänellä voikin olla vaikeuksia tiellä akateemiseen menestykseen. Ja ennen kaikkea, se antoi uskoa siihen, että tässä minulla on perhe, jonka takia kannattaa elää, nukkua yönsä rauhassa ja kerätä voimia.

Minua on rakastettu, ja rakastetaan edelleen, ja vaikuttaa siltä, että Sinullakin on tuota rakkautta paljon ympärilläsi. Rohkeutta siis!

T. Karhutar
Karhutar | 21.6.2007 klo 08:59:27