Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Taitaa olla syöpä!

Hei!

Itselläni on eri syöpä kuin sinulla, joten siinä mielessä en osaa vastata. Siihen kylläkin, miltä tuo sypädiagnoosin saaminen tuntuu.

Itselläni todettiin kesäkuun alussa (vai koska se oli) sappitiehytsyöpä maksassa. Viikon päivät olin epätoivoinen, itkin ja huusin (täältäkin) apua. Sitten sain leikkausajan ja olin helpottunut. Kasvain veks ja elämä jatkuu. Kunnes muutamaa päivää ennen leikkausta sain tarkemman kuvauksen tuloksen, joka kertoi, että kasvaimet olivat levinneet maksasta toiseenkin lohkoon, eikä leikkaus onnistu. Lisäksi keuhkoista on löytynyt "jotain". Tässä kohdassa oli varmasti se henkilökohtainen maailmanloppu osa 1.
Tarkemmassakaan kuvauksessa keuhkojen möykyt eivät selvinneet, jotan pääsin kemoembolisaatioon, jonka pitäisi myrkyttää ja saattaa kasvain kuolioon. Ja sitten mahdollisesti sama homma uudelleen, jos eka kerta ei auta. Ensimmäisen hoidon tuloksen näkee kuuden viikon kuluttua, jolloin myös nähdään, onko keuhkoissa tapahtunut muutoksia.

Jossain vaiheessa lääkärini sanoi minulle, että netistä ei kannata varsinaista tietoa hakea. Yksittäistapaukset ovat aina yksittäsitapauksia, ja eloonjäämistilastoissa ovat mukana kaikki ikään, peruskuntoon ja levinneisyyteen katsomatta.

Hoidoista minulla on koemusta vain tuosta kemoembolisaatiosta, jossa myrkky ruiskutettiin suoraan kasvaimeen. Pari päivää oli erittäin kivulias, mutta lääkkeitä tuli aina kun tilasi (menikin ne päivät enempi nukkuessa). Myös pahoinvontiin on monenlaiset lääkkeet olemassa. Jos itse tulen jatkossa saamaan hoitoja joissa tukka lähtee, ajattelin ostaa peruukin (nykyään on tosi hyviä ja aidon näköisiä).

Kauheinta tässä on lienee epätietoisuus, mikä sinunkin kohdallasi on juuri nyt se tilanne. Toivon peukut pystyssä, ettei edes olisi syöpää!
Jos kuitenkin on, alkuajat lienee pahimmat. En tiedä, sopeutuuko tähän pää ja miten? Yhtä vuoristorataa. Yhdessä vaiheessa olin jo niin optimistinen, kun oletin varmasti, ettei tauti ole levinnyt, että suunnittelin jo maksansiirtoa tai ainakin uskoin kemoemb-hoidon parantavan. Siinä vaiheessa en enää muistanutkaan,miltä tuntui aamuisin herätä painajaiseen.
Nyt muistan taas. Enää en huuda ja itke, mutta olo on kuin olisin jotenkin kaiken ulkopuolella.
Toivon minäkin, että tulee myös se aika, kun asian voi unohtaa, edes päiväksi kerrallaan.

Voimia ja jaksamista sinulle valtavasti!
T; Satu
ps. Itse olen käyttänyt myös rauhoittavia lääkkeitä, isompi annos nukuttaa, pienemmällä pysyy hereillä ja vähemmän ahdistuneena.
Tuskamuikkunen | 16.8.2010 klo 14:46:09