Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Runoryhmä

Re: juurrun tähän ikävään...

Minä lisäisin Lennin sanoihin vielä, että äiti elää myös sinussa itsessäsi. Puolet tykötarpeistasihan ovat äidiltä...

Itsessäni olen tämän huomannut. Äitini kuoli muutamia vuosia sitten. Suru ja ikävä olivat, ja ovat vieläkin, joskin erilaisina. Monessa asiassa huomaan äitini elävän minussa, kun aika kuluu ja ikä lisääntyy. Sanoissa, tekemisissä, ulkonäössä, kehon asennoissa, eleissä, ilmeissä, hyvässä ja pahassakin.

Jäin miettimään tuota, että haluaisit rakkaimpiesi elävän kanssasi ikuisesti ja antaisit mitä tahansa. Niinköhän se on, että jos se olisi mahdollista, emme enää osaisi arvostaa rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, he olisivat jonkinlainen itsestäänselvyys. Mutta kun tiedämme ja kohtaamme sen, että mikään ei ole ikuista, se pysäyttää meidät.
En tarkoita sitä, että tarvitsemme menetyksiä oppiaksemme jotain tärkeää - vai onko se sittenkin niin?

Itse olen menettänyt myös läheisiä: isän, äidin, muutaman hyvän ystävän, kaikki ne lapset, jotka jäivät syntymättä omien syöpien takia. Mitä opin? Sen, että elämä on ja minä olen ja toiset ovat, jonkin aikaa, en tiedä minkä aikaa. Se, mitä meiltä voidaan temmata pois äkkiä tai ottaa hitaasti hivuttamalla, se onkin tärkeää ja merkittävää. Elämän arvaamattomuus ja ennustamattomuus tekee elämästä niin tärkeän - ja ainutkertaisen. Emme voi suojella itseämme emmekä toisiamme elämältä. Emme saa tekemättömiä tehtyä emmekä sanomattomia sanottua, voimme vain elää - nyt ja tässä.
Ilona | 11.7.2012 klo 18:25:15