Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: suunnaton tuska ja kaipaus

Hei !

Myös minun mieheni kuoli hieman yli 5 kuukautta sitten kotona, vierelläni, kun vatsasyöpä kulutti hänet hyvin lyhyessä ajassa loppuun. En vieläkään todella ymmärrä, etten näe, juttele, pysty tuntemaan häntä enää. Miten kohtalo voi olla niin uskomattoman armoton. En syytä häntä mitenkään, vaan sairautta. Miksi sen piti viedä hänet niin nopeasti ?

Jatkan elämää 7- ja 8-vuotiaiden lastemme kanssa. He eivät vieläkään halua puhua iskästä juuri mitään. Huomenna lähdemme hiihtolomalle kylpylään, missä he olivat vuosi sitten isänsä kanssa, kun minulla ei ollut itsellä hiihtolomaa. Miten väärin tämä kaikki on.

Sopeutumisen osalta tuttavat ja ystävät sanovat, että ensimmäinen vuosi on pahin, sitten helpottaa. Itse vain mietin yhä uudelleen sitä aikaa, kun hän sai ensimmäisen kerran tietää syövästä ja vuosi ja 2 kk sen jälkeen häntä ei enää ole.

Ainoa lohduttava tekijä on se, että saimme tehdä yhdessä surutyötä täällä kotonamme ja pystyin vakuuttamaan hänet yhä uudelleen siitä, että tulen pärjäämään lasten kanssa jatkossa. En edes pohtinut niitä asioita, kun hän oli vielä elossa, mutta minusta oli parasta hänen kannaltaan, että vastailin häntä rauhoittavasti. Onneksi se onnistui. Todellinen musta kuilu aukesi vasta, kun peittelin hänet kuoleman jälkeen lakanalla ja aloin järjestää hänen hakemistaan kappeliin. Se päivä ei unohdu varmasti koskaan.

Mielessäni on jatkuvasti välähdyksiä elämästämme yhteisestä elämästä, niin rakkaita, ihania kuin myös sairauden varjostamia. Minusta myös rankista oli se, kun ensin vuonna 1998 kävelimme vihkitilaisuuden jälkeen yhdessä kirkon käytävää pois kirkosta, sitten joudun kulkemaan syyskuussa 11 vuoden jälkeen hänen arkkuaan saattaen lasten kanssa tuota samaa käytävää.

t. Marathon
marathon | 17.2.2008 klo 15:12:48