Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

tunteiden purkua...

Hei!
Hirmuista vuoristorataa tämä "surutyö". Välillä inhoan koko sanaa, inhoan koko tätä tilannetta! Miksi minun täytyy olla tässä tilanteessa, suremassa äitiään, jonka elämä jäi aivan liian lyhyeksi. Suremassa sitä, että lapset menettivät ihanan mumminsa...
Nyt on taas katkera olo, olen niin vihainen! Miksi äidin piti sairastua ja kuolla!! Äiti sanoi minulle sairaalassa, että ei kannata miettiä miksi. Enkä minä aluksi miettinytkään. Tiedän, että monella on paljon surullisempia kohtaloita. Luin juuri lehdestä miehestä, jolla meni vuosi sitten Tsunamissa vaimo, lapset ja omat vanhemmat. Siihen verrattuna "pelkkä" äidin menetys on tietenkin pientä. Mutta kun on kyseessä se oma rakas äiti, on tämä suru niin raskasta. Ei siinä paljon auta ajatus, että pahemminkin voisi olla. Eikä sekään poista surua, että tietää että on paljon teitä kohtalontovereita. Mutta se kyllä helpottaa, kun on ihmisiä, jotka todella ymmärtävät mitä itse käy läpi, vaikkei samaa surua muille toivoisikaan. Kiitos teille, tuntuu hyvältä tietää, ettei ole tuntemuksineen yksin!
Välillä tuntuu, että elän vaan ihan "normaalisti", ihan kuin ajattelisin, että tämä on vain väliaikaista. Että kohta se äiti soittaa tai ilmestyy kylään. Tallennan ikäänkuin tapahtumia mieleeni, että muistan niistä sitten äidille kertoa. Vaikka tiedän, että äiti ei enää IKINÄ soita, enkä häntä enää IKINÄ näe. Enkö vain sisimmässäni pysty hyväksymään äidin kuolemaa? Olo on välillä niin sekava ja uupunut...
Tulipan sekavaa tekstiä ja "omaa napaa". Mutta ihanaa, että on tämä palsta, jossa voi purkaa omia tuntojaan. Jaksamista kaikille.
Voimia!
surusyksy | 4.3.2006 klo 08:52:50