Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Isän kuolemasta vuosi, jos vihdoin kirjoittaisi..Minun kokemukseni.
Isäni kuoli 27.5.06 aggressiivisesti leviinneeseen ruokatorven syöpään. Hän itse tiesi sairastuneensa parantumattomasti jo edellisenä jouluna, mutta vasta helmikuussa 06 huoli minut mukaan lääkärille, kun väkisin tungin mukaan. Sain kuulla, että maksimissaan 2 vuotta olisi elinaikaa jäljellä. Itse odotin kolmatta lastamme ja olin juuri saanut uuden vakituisen työn, ja kaikki tuntui olevan hyvin. Isäkin oli kotona, ja äitini ja veljeni kanssa uskoimme että se kaksi vuotta meillä saattaisi hyvinkin vielä olla.Kuitenkin huhtikuun lopussa alkoi sairaalakierre, kovat kivut eivät hellittäneet ja toukokuussa isä toivoi ja pääsi kehuttuun saattohoitokotiin lääkityksen tarkastukseen /intervallihoitoon. Siellä olo helpottui, ja hoito oli tosi ihanaa verrattuna kaksiviikkoiseen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Oma raskauteni oli vaikea ja toukokuun alusta lääkäri määräsi minut sairaslomalle. Hyvä niin, sillä ehdin joka ikinen päivä käydä isäni luona ja nähdä hänet. Meillä on kaksi muutakin pientä lasta, jotka onneksi olivat hoidossa vielä silloin. Äidilläni ei ole ajokorttia ja hän asuu n. tunnin matkan päässä hoitokodilta, joten minä kävin päivittäin ja tarvittaessa soitin äitiä paikalle.
Keskiviikkona, paria päivää ennen isän kuolemaa pidettiin hoitoneuvottelu koska isä halusi kotiin ja kuntokin oli jo parempi, joten maanantaille sovittiin kotiinlähtö koska torstai oli pyhä ja kotipaikkakunnalla ei ole viikonloppuisin apteekit ym. auki. Torstaina kävin isän luona, ja hän kiukutteli minulle jostain turhasta, ja perjantaina kun soitin niin kiukutteli lisää ja kielsi tulemasta häiritsemään. Pe-la yönä ensimmäistä kertaa tuli olo että pitäisiköhän pitää puhelin auki yölläkin, jos isä vaikka kuitenkin soittaa, tai jotain sattuu. Ja pidin. Ei soitettu. Lauantaina aamulla päätin etten tapani mukaan soita jos isä kiukuttelee, vaan menen käymään joka tapauksessa. Isä oli väsynyt, kertoi nukkuneensa huonosti. Juteltiin niitä näitä, annoin mehua ja kerroin juoruja ja luin lehteä. Isä nukahti tosi rauhallisena, naureskeltuaan parille typerälle kertomalleni jutulle. Luin rauhassa lehden loppuun ääneen, silitin kättä koska en halunnut herättää ja soitin äidille ettei hätää, isä nukkuu levollisena. Sitten menin kotiin ja lähdin naapurini kanssa kauppaan, naureskelin vielä että pakko mennä nyt jos vaikka isän kunto huononee niin kohta ei shoppailemaan pääse (meidän perheessä on aika ronski huumori ollut aina, hoitokodillakin ihmettelivät kuinka reipas ja rento ja avoin suhtautuminen meillä on vaikeisiin asioihin ja toisiimme. Isän sanoin "me kaikki tiedetään kuolevamme mutta prkl onneksi kukaan ei tiedä milloin se tapahtuu. Ja se siitä aiheesta".)
Olin siis kaupassa, n. tunti isän luota lähdön jälkeen kun äitini soitti että isä on kuollut. Seuraavaksi näin isän samassa sängyssä mihin hänet jätin nukkumaan muutama tunti aiemmin, tällä kertaa kuolleena. Ihan kamalaa.
Kesä meni lasten kanssa, käytännön asioita hoitaen koska äitini ei niihin kyennyt. Itsellä oli ollut kevät aikaa valmistautua joten lähtö oli tavallaan jopa helpotus koska isä oli tosi kipeä, ja tuntui kurjalta nähdä hänen kärsivän ja odottavan väistämätöntä. Vauva syntyi elokuussa ja syksy meni tohistessa kolmen alle 4-vuotiaan kanssa. Muutettiinkin ennen joulua.
Ikävä on ollut kova koko ajan, ja unet ja ajatukset välillä tuskaisia. lasten kanssa on muisteltu vaaria ja katseltu kuvia. Kuolema sinällään ei ole peikko ja paha asia, kamalinta on tämä tuska ja ikävä!!Isä oli ehdottomasti mun elämäni tukipilari, ja aviomies koittaa nyt paikata sitä paikkaa. Mä olen aina ollut isän tyttö ja veli enemmän ehkä äidin poika, melko klassisesti. Edelleen mä keskustelen ajatuksissani isän kanssa koko ajan, ja reflektoin mielessäni mitä se nyt mihinkin asiaan sanoisi.
Kuolema on perseestä, koska loppuelämä on ikävää ja tuskaa ja surua. Me olemme uskonnoton perhe ja se ajatus vahvistui tekopyhiä hautajaisjuttuja kuunnellessa. Isä oli kuollessaan 59, ja ehti onneksi nähdä 2 lastenlastaan, varsinkin esikoinen oli vaarin silmäterä. kehitin isän kamerasta viimeiset kuvat ja lapseni on ollut viimeinen, jota hän on kuvannut. Nukkuvaa ensimmäistä lastenlastaan.
Ajoittain on ollut pahoja oloja, arki menee painollaan ja realisti-minä tietää, että turha jossitella. Ikävä on silti KAMALA tunne, ja ajoittain yöunet vähissä. Nyt taas on huonompi kausi, joten päätin kirjoittaa tänne. Olen välillä kyllä lueskellut muitten tekstejä, voimaa saa jo siitä että huomaa ettei ole yksin. Niinkuin yhdelle ystävälle sanoin, tätä ei voi tajuta kuin saman kokenut.
Meillä ei ole juuri halailtu ja tyyli on ollut enemmän rempseä. Isäni toivoi, että elämä jatkuu kuten ennenkin sairaudesta huolimatta ja vain kerran yhdessä itkimme kun hänen luonaan olin. Hyvä mieli jäi siitä, että isä sai elää loppuun asti kuten halusi, täysin järjissään ja tietäen että me muut välitämme kovasti. Silti tuskaa aiheuttaa tieto, että vaikka mitä jäi sanomatta ja tekemättä..
Isä oli minulle niin rakas, ja itken tätä kirjoittaessani. Haudalla en ole pystynyt käymään kuin kerran, se on niin ankea paikka. Ajattelin että jos huomenna menisin. Välillä on tunne että isä kuuntelee kun mielessäni mietin mitä hän tähänkin sanoisi. Vaikken mihinkään ylösnousemisiin ja muihin uskokaan niin uskon, että minussa on niin iso osa isää että hän siellä onkin. Muistoissa.
Saman kokeneet: Koittakaahan jaksaa. Päivä kerrallaan.
- Isän kuolemasta vuosi, jos vihdoin kirjoittaisi..Minun kokemukseni.katie