Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Lasten suru
Lsteni,12,11 ja 9v, isä menehtyi kohta vuosi sitten paksusuolen syöpään sairastettuuan vuoden. Oimme eronneet 2v aikaisemmin, lapset olivat yhteishuollossa ja asuivat puolet ajasta vuoretellen kummankin luona. Järjestely toimi erinomaisesti. Olaville lapset olivat kaikki kaikessa. Meillä molemmilla oli uudet kumppanit, minä asuin avoliitossa. Kun lapset olivat isänsä luona sain kerätä voimiani, harrastaa mieheni kanssa kaikenlaista tietäen,että laset ovat tutvassa.Olavin ilmoitus sairastumisesta elokuussa 2004 tuntui kuin rangaistukselta minulle: siitäs sait, kun luulit saavuttaneesi lopulta onnen!Olavi antoi ymmärtää koko ajan, että tauti hoituu, vaikka sain tietää etäpesäkkeistä. Lapsille hän ei kertonut taudin vakavuudesta enkä minäkään saanut siitä kertoa.Äitienpäivänä 2005 hän hakeutui sairaalaan kovien kipujen vuoksi ja jäi sille tielleen.Lapsien hän ei halunnut tulevan käymään sairaalassa,minusta se oli outoa,ei kukaan muukaan käynyt kuin hänen naisystävänsä.Olavi oli aina vähän erakko.Lapsia hän halusi ilmeisesti suojella näin,mutta tällainen tapa suojella oli minusta täysin käsittämätöntä.Juhannuksena hän lopulta pyysi meitä käymään, silloin hän oli jo rullatuolissa,mutta selitti lapsille suunnitelmia, mitä sitten tapahtuu,kun hän tulee kotiin.Viimeinen lapsille lähetetty tekstiviesti häneltä tuli 7.heinäkuuta,sitten hän ilmeisesti väsyi yrittämään uskotella itselleenkin,että parantuisi.Omalla luvallani vein lapset katsomaan isäänsä pari päivää ennen hänen kuolemaansa hän ei enää päässyt sängystä,oli apaattinen ja väsynyt.Olimme tuskin olleet 10 min, kun hän jostakin tuskastuneena kivahti hoitajalle:Jospa nuo tuosta lähtisivät pois.Meidän oli pakko lähteä, ja se oli viimeinen kerta, kun lapset näkivät isänsä elossa.Tyttäremme oli arvannut isänsä kuolevan,pojat eivät käsittäneet ennenkuin seuraavana iltana minun oli pakko kertoa heille, siis muutama tunti ennenkuin isä sitten kuoli,yöllä 22.heinäkuuta Herttoniemen sairaalassa,yksin,erakkona,vain 53-vuotiaana,onneksi kuitenkin armeliaasti kuumeen ja kipulääkityksen aiheuttamassa tajuttomuudessa.Jopa naisystävälle tämä tuli yllätyksenä,hänkin oli tullut juuri lomalta,mutta Olavi ei edes keskustellut kuolemasta hänen kanssaan.Lasten suru näytti päättyvän hautajaisten aikaan,he eivät puhu isästään,eivät kysele,eivät juuri oireile.Ihmettelen alkaako se joskus,tänä vuonna vai vuosien päästä. Mitä sitten teen,miten voin auttaa heitä?Miten he reagoisivat, jos minä olisin kuollut?
Minä kyllä oireilen:Minusta tuli tietysti kuolinpesänhoitaja,jouduin huolehtimaan Olavin raha-asiat,myin hänen tavaransa ja kotinsa ja autonsa.Lapset melkein väkisin vein järjestämään tavaransa,ne jotka haluttiin säästää.Olavi ei ollut suunnitellut yhtään mitään kuolemansa varalle,ei raha-asioiden hoitoa,ei lapsille mitään viestiä.Tämä on ollut minulle aivan käsittämätöntä.Rahan kanssa tosin hän oli aina ollut miltei pihi,siksi lapset saivat hyvän perinnön,jota minä nyt hoidan.Mutta siinä onkin tekemistä.Te,jotka olette samankaltaisessa tilanteessa,ymmärrätte kyllä.Tällä hetkellä olen todennäköisesti sairasloman tarpeessa.Huolehdittavien asioiden suma tuntuu kuin ei loppuisi ikinä.Mielessä on vain katkeruus:tuntuu kuin elämä rankaisisi minua ja Olavikin teki tämän tahallaan,jätti minut huolehtimaan kohta murrosikään tulevista lapsistamme.Avomieheni on auttanut paperitöissä,hän teki perunkirjoituksen ja perinnönjakosuunnitelman ym, mutta on paljon vaadittu häneltä olla nyt isänkorvike varsinkin, kun hän on kasvattanut omat lapsensa aikuisiksi.Minun pitäisi saada lapset välillä jonkun hoidettavaksi,että pääsisin esim avomiehen kanssa lomalle,jonka tarpeessa todella olen.Meillä ei ole sukulaisia Helsingissä,ainoat mahdolliset auttajat ovat ystävät,joiden luona lapset ovat pari kertaa kaikki yön yli.En edes ole jaksanut hakea lapsia tuetuille lomille,taas lisää hakemuksien täyttämistä,eivätkä lapset ole halunneet lähteä minnekään leireille,eivät todennäköisesti halua jättää minua.
Olen käynyt seurakunnan sururyhmän,keskustellut pappien ja psykologin kanssa,mutta eivät ne tähän väsymykseen kyllä apua ole tuoneet.Onko kenelläkään samanlaisia tunteita ja mistä konkreettinen apu?
- Lasten surutuulapirkko
- Re: Lasten surusurusyksy
- Re: Lasten suruKristiina
- Re: Lasten surutuulapirkko