Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: ajatuksia

Niinpä niin, sitä minäkin olen pohtinut, että mikä on vikana. Olen hoitanut mieheni kotona loppuun saakka ja lopulta kuolema oli kaikille osapuolille suuri helpotus, siis miksi heittäytä hysteeriseksi. Usein olen pohtinut jonkun läheisen käyttäytymistä ja tullut siihen tulokseen, että paljon on mukana teatteria.

Minä en ole uskonut näihin jumala-juttuihin enää 25-vuoteen ja se on taas osaltaan auttanut kohtaamaan asiat asioina ilman turhia hymistelyjä. Mieheni kuolemasta on muutama viikko ja olen kyllä puhunut ihmisten kanssa asiasta, toisille se ollut todella kamala keskustelun aihe, miksi? Eikö kuolema ole yhtä luonnollinen asia kuin syntyminen. Tietysti oli hyvä, että meillä molemmilla oli samanlaiset näkemykset elämästä ja kuolemasta.

Takana on 35 yhteistä vuotta, siinä ajassa ei kaikki voi olla pelkkää kuherruskuukautta. Sairaus toi mukanaan niin paljon vaikeuksia, joita ei ollut osannut kuvitella koskaan kohtaavansa. Fyysinen kärsiminen ja muuttuminen, jatkuvaa tulosten odottamista, toivoa ja toivon menettämistä ja sitten vielä ajoittainen henkisen puolen romahdus, jossain vaiheessa alkoi tuntua, että kuolema on helpotus.

Viimeinkin on mahdollisuus itsekkyyteen, voin käydä hoidattamassa omat ongelmani eikä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa näistä syövän rinnalla vähäisistä vaivoista. Olen vapaa. Aion nauttia vapaudestani tehdä ja harrastaa, ei ole enää esteenä jatkuvat lääkärissä-, labrassa-, sädehoidossokäynnit.

En ole asettanut mieheni kuvaa ja kynttilöitä ymärille, niin kuin lienee tapana. Miten minä pääsisin elämässäni eteen päin jos kotona törmäsin joka hetki hänen kuvaansa. Mieheni oli sitä mieltä, että ruumiitä ei palvota, se mikä on jäänyt ja tuhkattu, ei saa olla palvonna kohde. Ja me elämme juuri niin kauan kuin meidät muistetaan, kotona voi sytyttää kynttilän, mutta hautausmaalla ei saa juosta.

Kyllä minä häntä muistan, mutta se on sellaista mielessä tapahtuvaa muistelua. Tiedän, että jos hän vielä eläisi, niin se elämä olisi vain pelkkää tuskaa.

Kirjoitelkaa, oli virkistävää lukea erilaisia ajatuksia.
vaimoke | 30.8.2006 klo 15:01:34