Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Surun murtama,auttaisiko joku ymmärtämään?

Hyvä "Surun murtama"
En tiedä onko omasta kokemuksestani apua mutta kerron kuitenkin omat kokemukseni.Mieheni sairastui aivan yllättäen syöpään keväällä-04.Ensin Hän vain sanoi että närästää ja lopetti kahvin juonnin.Oireet vain pahenivat koko ajan.Pitkällisen kädenväännön jälkeen(lääkäri vain totesi että juominen pitää jättää,mies oli aivan raitis)saimme lähetteen ultraäänitutkimukseen.Tulos oli sappikivet ja leikkausjonoon lähete.Juhannusviikolla sitten viimein toimitin Hänet eräänä yönä ambulanssilla hoitoon.Löysin Hänet yöllä olohuoneen lattialta sikiöasennosta,tosi kovissa kivuissa.Aamulla terveyskeskuksesta soitettiin että miehesi lähetetään keskussairaalaan lisätutkimuksiin.Iltapäivällä kun lapset pääsivät koulusta,lähdimme sairaalaan katsomaan miestä.Siellä Hän kertoi että mahassa on kasvain ja mitään ei voida tehdä.Tieto vei ns.jalat alta.Niin järkyttävää se oli.Lääkäri kertoi että kyseessä on erittäin harvinainen syöpä,Glatzkinin tuumori,ja mitään ei ole tehtävissä,vain oireita voitiin hoitaa.Yliopistosairaalassa varmistettiin diagnoosi ja laitettiin dreeni.Kotihoitona dreenin huuhtominen ja kipulääkitys.Kipulaastari laitettiin heti kohta toteamisen jälkeen.Hyvin auttoi kipuihin mutta annostusta jouduttiin nostamaan pian.Sädehoitoa annettiin yli sadan kilometrin päässä kotoa.Joka päivä olisi pitänyt taksilla matkustaa hoitoa saamaan mutta kunto oli jo niin huono ettei siitä suunnitelmasta tullut mitään.Niinpä Hän sitten oli viikot sairaalassa sädehoitoa saamassa ja viikonloput kotona.Pahoinvointi oli raastavaa katsottavaa,varsinkin 11 ja 13-vuotiaille pojillemme.Sädehoito kesti syyskuusta marraskuulle ja sitten vain oireidenmukainen hoito.Onneksi sitten laitettiin stentti ettei tarvinnut huuhteluhoitoja enää tehdä.Hän koki ne ahdistaviksi ja turhiksi.Hän ei halunnut puhua sairaudestaan ja vaati minuakin vaikenemaan.Appivanhemmatkin olisivat halunneet tietoja pojastaan mutta minun oli kunnioitettava sairaan tahtoa.Jälkeenpäin miettien tuntuu ihmeeltä miten on selvitty.Pojat koulussa ja minulla työ jossa oli vain iltavuoroja.Sain kyllä sairauden edistyessä sairaslomaa mutta silti tuntuu ihmeeltä että jaksettiin ja selvittiin.Ennen joulua Hänelle nousi korkea kuume ja toimitin Hänet sairaalaan.Suonensisäinen antibiootti selätti kuumeen ja Hän pääsi jouluksi kotiin,sillä edellytyksellä että käytän Häntä terveyskeskuksessa kolme kertaa vuorokaudessa saamassa antibiootin suoneen.Sanoinkuvaamaton on haikeus jota varmasti kaikki tunsimme ja tajusimme että tämä on viimeinen joulumme.Alkuvuosi -05 meni alkuun aika hyvin mutta kun helmikuu alkoi,Hän alkoi heiketä silmissä.Kun kunto oli niin huono ettei kotihoidosta enää oikein tullut mitään,Hän halusi sairaalaan.Syöpä oli levinnyt ja turvotus oli jaloissa niin paha ettei Hän jaksanut juuri kävellä.Keskussairaalassa todettiin tilanne ja toimitettiin Hänet omaan terveyskeskukseen.Järkytyin epikriisin lauseesta:kontrolliaikaa ei sovita.Terveyskeskus lääkärin mukaan elinaikaa viikko-kaksi korkeintaan.Hän oli aika nuori vielä(48-vuotias),lääkärin mukaan keho kestää pitempään kun on vielä elinvoimaa jäljellä.Alkoi piinaviikot:olin sairaan luona kolme-neljäkin kertaa päivässä,en vain osannut pysyä sieltä pois vaikka hoitajat sanoivat että lepää.Iltaisin kävimme lasten kanssa osastolla,kunnes sitten lapset pelästyivät kun Hän lääketokkurassa alkoi nähdä olemattomia ja puhui aivan "pehmoisia".Varmaan isä tajusi sen jollain tasolla koska sinä iltana Hän kutsui pojat viereensä ja silitti molempien päätä ja sanoi:tehkää läksyt ja totelkaa äitiä.Hetki oli yksi elämäni vaikeimmista,kaikki me tajusimme että lähtö on lähellä.Se oli tiistai-ilta,perjantaina tajunnan taso vaihteli.Iltapäivällä vielä jotain juteltiin,illalla kun tulin osastolle,Hän oli tajuton.Ei reagoinut enää mihinkään.Minun oli pakko lähteä kotiin osastolta,pojat piti laittaa nukkumaan.Hoitaja sanoi että yöhoitaja varmaan soittaa,ei elä aamuun saakka.Kun pääsin kotiin,hoitaja soitti että nyt se on ohi.Kello oli 21.05 kun noutaja tuli.
Nyt,yli neljä vuotta myöhemmin,olemme kaikki jotenkin päässeet uuden elämän alkuun.Pojat ovat jo opiskelemassa ja viikot olen yksin.Meitä on kantanut keskinäinen kunnioitus ja elämänhalu.Lapset ovat hyväksyneet tämän olevan meidän kohtalo.Muistelemme usein miestä ja isää, ja yritämme muistaa Hänet sellaisena kuin Hän oli miehuuden päivinä.Itse tunnen velvollisuudeksi pitää huolta ja kasvattaa yhteisiä lapsiamme.Vaikeita aikoja on ollut paljon ja on joskus edelleen mutta elämä kantaa jos antaa sen mahdollisuuden itselleen.En varmasti koskaan ns.ymmärrä tämän kaiken tarkoitusta mutta ei kai elämää ole tarkoitettu ymmärrettäväksi vaan elettäväksi.Sairaus kesti melko tarkkaan yhdeksän kuukautta,toteamisesta kuolemaan.Se oli sellainen"odotusaika" etten kenellekään vastaavaa toivo mutta kestetty on ja elämä jatkuu,kaikesta huolimatta.Lapset ovat terveitä ja opiskelevat ammattiin.Itselläni on nivelsairaus joka hankaloittaa elämää mutta elämänhalua ei nämä mitkään ole minulta vieneet.Toivon jaksamista kaikille asian kanssa painiville.Pilven takaa paistaa aina aurinko.
helimaria | 1.9.2009 klo 20:08:33