Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Elämän opettelua ilman rakasta ihmistä

Isäpuoleni kuoli 3.10.05 haimasyöpään 59-vuotiaana,sairastettuaan 5 viikkoa.Varmasti se sairaus oli jo pitempään,mutta oireet eivät olleet hälyttäviä,vaan menivät jonkun muun asian piikkiin,kylkikipua(olet varmasti venäyttänyt sen,laita siihen kylmägeeliä...)närästystä(tk-lääkäri määräsi Rennietä jne.jne.)Kuinka aina terveellä miehellä nyt voisi olla mitään vakavaa?
Sitten tutkimuksiin.Ja sieltähän se löytyi.SYÖPÄ.
Shokki.Pelko.Toivo.Epätoivo.Tuska.Ahdistus.Luopuminen.Hyvästeleminen.Ikävä.Viha.Katkeruus.Syyllisyys.Epäusko.Rakkaus.Kaipaus.
Muistot.Hyväksyminen.
Kysymyksiä.MIKSI.Kysymyksiä ilman vastausta.
Kyllä tässä on käyty koko tunteidenkirjo läpi.Sitä olen ihmitettyt,koska kyyneleet loppuu.Eikä tule itkua.Itku tulee ihan yllättäen,bussissa,kauppakeskuksessa jne.jne.
Tuntuu,ettei pääse elämässä eteenpäin.Ikävä on niin suuri.Sitä vaan odottaa,että ehkä joku päivä tämä olo helpottaa,ja elämään palaa ilo.Nyt sitä iloa ei tahdo löytää mistään vaikka yrittää kuinka.Ajatella positiivisesti,että voisihan asiat olla vielä huonommin.Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa,että Hän on poissa meidän elämästä.Tulee ajatuksia,että pitää kysyä neuvoa,kertoa joku asia.Kotona soi puhelin,mielessä on, nyt varmaan Jarmo soittaa.Kävin haudalla.Piti seistä pitkään hautakiven edessä ja lukea siinä olevaa nimeä.Siis voiko tää olla totta.Kyllähän järki sanoo,että totta mikä totta.Mutta ei halua jotenkin edelleenkään myöntää tapahtunutta.Hyväksyä tosiasiaa.Mutta eihän tässä ole muuta mahdollisuutta,kun hyväksyä.Jarmo jätti meille paljon hauskoja muistoja.Niitä tulee välillä mieleen.Silloin se hymykin nousee jostain huulille.Ei jäänyt pienintäkään epäillystä,kuinka tärkeitä ja rakkaita me oltiin Hänelle,sekä päinvastoin.Se asia ei jäänyt kertomatta puolin eikä toisin.
Haluaisin vaan puhua,puhua,puhua.Mutta ei halua enään ystäviään vaivata.Ja se paras myötätunto on tullut ihmisiltä jotka ovat kokeneet itse jotain samanlaista.Toinen tietää jo puolesta sanasta mitä tarkoitan.Ymmärtävät tän tunteiden vuoristoradan.Toinen puhuu ihan samanlaisista fiiliksistä.Se lohduttaa kummasti.Vertaistuki antaa voimaa jaksaa eteenpäin ja odottaa sitä parempaa huomista.Kyllä kai jo jossain nurkan takana odottaa...
Kristiina | 6.4.2006 klo 10:53:36