Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Anteeksianto
Olen jo aikaisemmin maininnut tästä syyllisyydestä jota kannan liittyen Jarmon sairastumiseen ja kuolemaan.Jotenkin tuntuu,ettei surussa pääse eteenpäin,kun ei pysty olemaan itselleen armollinen ja antamaan anteeksi.Kun kuulimme,ettei Jarmon hyväksi lääketiede pysty mitään apua antamaan,ja kuolema tulee nopeasti(sairasti haimasyöpää 5 viikkoa,eli 1,5 viikkoa sen jälkeen,kun ilmoitettiin ettei hoitoja pystytä antamaan)Se tieto oli shokki.Jarmolle,ja meille hänen perheelleen.Henkisesti koitti valmistautua siihen luopumiseen etukäteen.Mutta vaikeaa se oli,voisi sanoa mahdotonta.Se tieto lähestyvästä kuolemasta vei voimavarat mennessään.Koitti vaan selviytyä hetki hetkeltä eteenpäin.Jarmo itse otti realiteetit vastaan,niinkuin jo olenkin kertonut.Hyväksyi kuolemansa.Alistui tosiasian edessä.
Teki yksin tilinsä selväksi kuoleman edessä.Omalla näennäisellä reippaudella koitin painaa sitä ahdistusta piiloon Jarmon aikana.
Minulle tuli vahvasti sellanen tunne,etten pysty olemaan Jarmon vierellä silloin kun kuolema tulee.Se tunne oli todella voimakas.Niimpä puhuin äidille,että hän vahvana ihmisenä olisi miehensä vierellä,kun lähdön hetki koittaa.
Siitä "sopimuksesta"ei Jarmolle puhuttu mitään.
Itse ajattelin niin,että en halua että Jarmo joutuisi olemaan siinä tilanteessa yksin.Jos tulee kuolemanpelko,tai kuolinkamppailu,kivulias lähtö.Paikalla olisi joku rakas ihminen joka pitäisi kädestä,silittäisi,paijaisi.Ajattelin miten itse haluisin omalla kohdallani olevan jos olisin samassa tilanteessa,haluisin että läheinen on siinä vierellä.
Koitti se viimeinen pvä Terhokodissa.Jarmo oli illalla vielä itse kävellyt,puhunut ollut tässä maailmassa,mutta illalla myöhemmin löydetty tajuttomana huoneensa vessasta.Terhokodista yritettiin soittaa äidille,jota ei saatu kiinni.Oli ilmoitettu muille sukulaisille.Lopulta myös äiti oli saanut tietää tilanteesta.Jarmon luona oli 8 sukulaista kun lähdön hetki tuli.Äitini soitti minulle ja kysyi tulisinko paikalle.Edelleen oli tunne,etten pysty.
Niin Jarmon elintoiminnat pikkuhiljaa hiipuivat ja sitten tuli se viimeinen syvä henkäisy.Kello oli 02.15.Äiti kertoi,että lähtö oli kaunis.Elämä vaan päästi irti.
Vielä aamulla oli mahdollisuus mennä Jarmon luokse,jos olisi halunnut jättää jäähyväiset.En edelleenkään pystynyt.Nyt jälkeenpäin olen kuitenkin miettinyt,olisiko minun pitänyt kuitenkin olla paikalla.Siitä koen syyllisyyttä.Luulen kuitenkin tuntevani itseäni sen verran,että tiedän etten vaan olisi siihen pystynyt.Siksi on niin kummallista,että tästä tuntee niin voimakkaan syyllisyyden,jota kantaa reppuna selässään.
Antaisiko Jarmo anteeksi minulle sen,etten pystynyt olemaan vierellä?
Jos voisin Jarmolta asiasta kysyä,saisin kuulla,että tein oikein.Niin haluan uskoa.
Mutta silti...
Ensi viikolla 7 kk,kun Jarmo kuoli.Syyskuussa olisi vietetty hänen 60-vuotispäiväänsä.
Me järjestämme pienimuotoiset juhlat perhepiirissä Jarmon kunniaksi.Nostamme ehkä maljan,kiitämme että hän kuuluu elämäämme.Kulkee rinnalla.Muistoissa.
On niin ikävä häntä.
Kristiina
- AnteeksiantoKristiina
- Re: Anteeksiantocarmeen
- Re: Anteeksiantoai-ja
- Re: Anteeksiantosusie