Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Tutustutaan(ko)?

Minun äitini vasen käsi tai oikeammin lapa kipeytyi kesällä 2004. Sitä tutkittiin melko pitkään kunnes viimein röntgenlääkäri suoralta kädeltä kuvan nähtyään sanoi olevansa hyvin pahoillaan. Kuvassa on syöpä. Muistan vieläkin missä istuin ja mitä näin silmieni edessä kun soitin äidilleni ja hän kertoi järkyttyneenä, että hänellä voi olla syöpä. Syöpä varmistui sitten keuhkosyöväksi, vaikka äiti ei ollut koskaan polttanut. Syöpä oli levinnyt laajalle luustoon, joten minkäänlainen leikkaus ei tullut kyseeseen. Se syksy ja joulu olivat todella raskaita. Äiti sai sytostaatti- ja sädehoitoa. Hän sieti sytostaatteja todella huonosti, sairasti muun muassa keuhkokuumeen ja menetti painoaan 10 kiloa muutenkin jo hoikasta rungostaan. Mutta sitten hänelle alettiin antaa koekäytössä olevaa lääkettä ja lääke tepsi! Äidin terveys koheni, metastaasit lopettivat kasvun ja kutistuivat. Ja sädehoito oli jo vahvistanut luustoa. Viime kesänä kävin poikani ja äitini kanssa Visbyssä ja olimme mökillä. Hän itsekin ihmetteli hyvää vointiaan vaikka yrittikin aika ajoin muistuttaa itseään kaiken väliaikaisuudesta... Hän ja minä emme kumpikaan kuitenkaan enää ajatelleet sairautta koko ajan... Syksyllä tämä hänen tilansa alkoi sitten muuttua vaikka ei hän siitä kyllä paljon meille puhunut... 25.11. olimme kaupungilla: kävimme kahvilla Sanomatalossa, taidenäyttelyssä ja Stockalla ostamassa pojalleni jonkin vaatteen ja lelun. Oli jotenkin aivan erikoisen mukavaa niin kuin usein äidin kanssa "humpsuttelemassa" oli... Lähetin hänelle tekstiviestin sen jälkeen: "oli tosi kivaa. otetaan pian taas uusiksi". Se oli perjantai. Maanantaina hänellä oli lääkäri. Siellä hänelle kerrottiin sitten se musertava uutinen: lääkitys ei enää auta joten se lopetetaan. Seuraavana päivänä todellinen alamäki alkoi. Ambulanssilla sairaalaan. Osaksi oireet olivat varmasti psykosomaattisia tuon valtavan pettymyksen alla. Äidillä oli jalassa laskimotukos jota ei ensin edes huomattu. Kunto laski nopeasti. Välillä hän oli sairaalassa ja välillä kotona, koska itse niin halusi. Sitten kotona olo alkoi pelottaa vaikka siellä oli kotisairaala ja minä veljeni kanssa parhaamme mukaan olimme siellä hänen kanssaan. Jo ennen joulua hän sekoitti hieman sanoja mutta joulun jälkeen rakas äiti muuttui todella paljon. Hän oli koko ajan vain huolissaan lääkkeistään, kysyi kelloa jatkuvasti ja sekoitti kaikki sanat. Ulkoisesti hän oli laihtunut entisestään, hän oli jäykkä ja pienen pieni. Pieni mummeli 65-vuotiaana. Piikkisuorat hiukset olivat ennen joulua kääntyneet kiharalle! Tammikuun lopussa hän siirtyi sairaalasta Terhokotiin. Sitä taksimatkaa minä pelkäsin ja sillä matkalla minä sitten tavallaan luovuin jo osaksi äidistäni, annoin periksi... Kahden viimeisen viikon aikana äidin luonne muuttui sitten entisestään... Hänen kanssaan ei voinut keskustella enää mistään aiheesta, hän oli välillä agressiivinen, hänellä oli harhoja, hän eli omassa maailmassa jossa oli paljon muitakin ihmisiä kuin ne jotka minä pystyin näkemään, hän ei ymmärtänyt missä oli, hän liikkui jatkuvasti levottomasti, hän ei osannut käyttää enää kännykkää saatikka käydä itse vessassa... Syöpä oli levinnyt aivoihin. Lääkäri suunnitteli sädehoitoa äidin päähän mikäli äiti kykenisi pysymään hetken paikoillaan... Elinaikaa piti olla jäljellä viikkoja... Äitihän käveli... Torstaina 2. helmikuuta veljeni kuitenkin soitti minulle Terhokodista: tulisitko tänne heti, äiti on ollut tajuttomana puolesta päivästä, ei herää vaikka ravistellaan... Torstaina hän pystyi kuitenkin vielä aika ajoin sanomaan "apua". Perjantaina ei enää tuotakaan ja lauantaina 4.2 hän nukkui pois.

Kaipaamaan jäivät minä (35 v) ja poikani (2 v) sekä veljeni (37 v) ja hänen vaimonsa (38 v). Äitini oli 65-vuotias. Hän ehti nauttia huolettomista eläkepäivistä ja isoäitiydestään puoli vuotta ennen tuota syöpädiagnoosia.
joan | 9.3.2006 klo 23:16:32