Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äidin viimeinen viesti!

Äidit ovat ihmeellisiä, miten he viestittävät vielä haudankin takaa. Minun äitini kuoli 1987. Olin silloin 39-vuotias. Ikäväni ja suruni oli valtava, puristavalta tuntuva vanne rinnan ja pään ympärillä monta kuukautta äidin poismenon jälkeen. Sitten äiti ilmestyi minulle yhtenä yönä. Unessa tulin maalaistalokotimme suureen eteiseen, jossa oli ruumisarkku. Kauhistuin, kun ohi kulkiessani vahingossa tönäisin arkkua ja kansi avautui. Sieltä nousikin äitini yhtä pyöreänä, iloisena ja hyvinvoivan näköisenä, kuin hän oli ollut eläessään (vaikka oli kuollessaan ollut hyvin laihaksi kuihtunut). Hän tuli luokseni ja halasimme ja rutistimme toisiamme aivan vimmatusti. Minä ihmettelin, miten äitini taas elää, kun hän oli juuri kuollut. Siinä vaiheessa hän hyvin määrätietoisesti työnsi minut kauemmas itsestään, istuutui leveälle ikkunalaudalle, asetti kätensä kiiltokuvaenkeliltä näyttävään asentoon, katsoi minua pää kallellaan ja virkkoi: "Kuolluthan minä olinkin, mutta koko ajan minä tässä teitä lapsiani olen katsellut ja katselen vastedeskin." Tämän sanottuaan hän haihtui pilveksi pois. Aamulla herättyäni minulla oli niin ihanan kevyt olo, jollaista en ole tuntenut koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ja suruni oli täysin poispyyhitty. Jäljellä vain ihanat muistot äidistä. Tällä viestillä oli minulle suuri merkitys.
Marke | 8.5.2007 klo 22:30:24