Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Lapsen suru
Hei, En tiedä minkä ikäisten lasten kokemuksia haet. Itselläni on tällä hetkellä 15-vuotias lapsi, joka on viimeisen 3 vuoden aikana joutunut kokemaan kaksi raskasta menetystä. Vuonna 2004 kuoli minun äiti, eli lapseni rakas mummi ja viime vuonna, eli 2006 minun mies, eli lapseni isä. Jos näistä on apu, vastailen kysymyksiisi:1. Minkäikäinen lapsi oli kuoleman sattuessa?Oliko kuolema äkillinen vai odotettavissa?
Mummin kuoleman aikoihin lapsi oli 12-vuotias ja isän kuoleman aikaan 14-vuotias. Molemmat sairastivat syöpää, jolle ei voitu mitään tehdä, mutta kuolema tuli kummassakin tapauksessa äkillisesti. Ei siihen voinut varautus.
2. Miten lapselle kerrottiin tapahtuneesta? Mitkä olivat ensimmäiset reaktiot?
Lapseni oli paikalla molempien kuolemien sattuessa. Ensimmäiset reaktiot, epäusko. Ei voinut uskoa tapahtunutta. Eikä oikein ymmärtänytkään.
3. Ilmaisiko lapsi surua?Miten?Muuttuiko lapsen käytös?
Meillä on aina asiasta puhuttu paljon ja toinen toisiamme ollaan tuettu. Itkettiin ja puhuttiin yhdessä. Lapsen käytös oli välillä itkuinen ja apea ja ikävä painoi. Tosin alkoi myös teini-ikä samaan aikaan, joten tuplapahalta tuntui välillä. Ja lapsi osaa käsitellä asiaa aivan eri tavalla kuin aikuinen. Mutta toisaalta meillä vasta nyt vuosi isän kuoleman jälkeen alkaa niitä muistoja nousta pintaan ja taas on mieli apea.
4. Miten tapahtunutta käsiteltiin lapsen kanssa?Osallistuiko lapsi hautajaisiin?
Edellinen vastaus jo kertoikin, että meillä keskusteltiin. Lapsi osallistui hautajaisiin. Se on todella raskas päivä, mutta samalla se on se viimeinen hetki jättää hyvästit ja jotenkin tajuaa sen, että se ihminen on poissa. Siitä alkaa surutyön tekeminen.
5. Saitteko apua lapsen surutyön tukemiseen?Olisitteko tarvinnut enemmän tietoa/tukea?
Me olimme siinä mielessä onnekkaita, että koulu oli kovasti mukana ja lapseni sai sieltä apua mm. terveydenhoitajalta, jonka luona vielä tänä päivänäkin käy aina silloin tällöin puhumassa. Toisaalta olisimme tarvinneet "kanavan", jossa olisi ollut esim. ikätovereita, jotka olisivat käyneet vastaavaa läpi. Tämän tapaisia sivuja kuin täälläkin. Mutta yksin ei meillä lapsi koskaan jäänyt, vaan aina otettiin mukaan kaikkeen ja kaikista asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Rankkaa kasvamista tuon ikäiselle. Mutta kukaan meistä ei ole valinnut, että miten tuo elämä meitä vie.
Toivottavasti näistä edes jotain saat irti. Nää on kuitenkin niin yksilöllisiä asioita ja jokainen kokee näitä niin eri tavalla.
- Lapsen suruAnsku23
- Re: Lapsen suruTara
- Re: Lapsen suruAnsku23
- Re: Lapsen suruninnu72
- Re: Lapsen suruAnsku23
- Re: Lapsen surumuukalainen
- Re: Lapsen surunina
- Re: Lapsen suruAnsku23
- Re: Lapsen suruleijona-76
- Re: Lapsen suruAnsku23