Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

surutyön pituus

Sateinen tervehdys kaikille sururyhmässä mukana oleville,

meistä kukaan ei tähän ryhmään ole halunnut, mutta koska vapaaehtoisesti tässä mukana pyörii paljon ihmisiä, palsta on erittäin tärkeä ja paljon antava.
Kaksi vuotta sitten, kun mieheni kuoli, ei tätä ryhmää vielä ollut, sitä vasta kaivattiin ja suunniteltiin.
Hienosti sen syöpäjärjestöt sitten tänne järkkäsivätkin, kiitos siitä.

Halusin tulla kertomaan tilanteestani nyt, kun leskeyttä on kestänyt reilu kaksi vuotta.
Mieheni kuoli ennen joulua 2004, jolloin ensimmäinen joulu meni täysin ohi lähinnä hautajaisista toipumisessa. Kuin pahaa unta kliseisesti sanottuna ja näytelmää, jota seurasin sivussa, toimimalla kuin ohjattuna, vailla tajua mistään.
Kävin terapiassa ja aloitin kevyen mielialalääkityksen keväällä 2005, kesä sujui uusia asioita ihmetellen ja syvässä ikävässä. Syksyllä sain päätettyä, että elämää on jatkettava myös normaalisti ja suuren sattuman kautta tapasin uuden miesystävän.
Vietimme poikani kanssa kuoleman 'vuosipäivää' kauhuntuntein, kelaten tunti tunnilta päivän hetkiä, itkusta ei tullut loppua millään.
Uusi , oikeastaan ensimmäinen joulu ilman miestäni oli outo ja uuvuttava.
Pääsimme sen yli, jatkoimme toista vuotta ilman perheenpäätä. Se oli vaikeinta, tottua ajatukseen, että tätä tämä nyt on, tähän on totuttava. Ensimmäinen vuosi meni näytellen ja uuteen oppien, toinen vuosi vasta asian ymmärtäen.

Kun leskeyteni alussa tapasin leskiä, joiden surua oli jatkunut yli pari vuotta, hämmennyin ja ihmettelin, että eikö surun kanssa jo osata olla ja elää. NYT sitten ymmärrän, että kyllä sitä osaa, mutta se on AINA oleva olemassa, se on osa minua, joka on hyväksyttävä ja se seuraa mukanani aina.
Tähän pisteeseen pääseminen kesti minulla kaksi vuotta .
Ikävä tulee yllättäen milloin missäkin, itkuakin riittää edelleen, haikeutta ja ihmetystä.
Olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen asian, että miehelläni oli minun elämässäni tarkoitus olla käymässä ja valmistaa minut ja poikani johonkin tulevaan. Hän sen tosiaan teki, kasvoin aikuiseksi hänen kanssaan, monien mutkien kautta, ja loppujen lopuksi sain suuren vastuun yksinhuoltajana.
Pystyn nyt olemaan kiitollinen ajasta hänen kanssaan, hyväksyen jopa sen, että sen ei ollut tarkoitus kestää. Mieheni vuoksi olen katkera, hän oli kiltti ja viisas ihminen, jolle olisin toivonut aikaa pienen poikansa kanssa, miksi hänelle ei sitä suotu.....

Uudessa ihmissuhteessa yksi tärkeimmistä asioista on, että kumppani ymmärtää ja hyväksyy minun menneisyyteni. Kaikkienhan näin pitäisi tehdä, mutta monesti se ex-puolisoiden hyväksyminen ei ole kovin helppoa,,,( ei minullekaan ). Mutta jos kumppani ei hyväksy kuolleen muistamista ja hänen arvoaan perheessä, suhde ei kantane pitkälle. Kun jonain päivänä monet teistä kokevat vielä uusia suhteita, kannattaa oman rakkaan kuolleen muistosta puhua tärkeänä, mutta ei toki jalustalle nostaen.
Rakkaamme tulevat aina olemaan osa elämäämme ja ennenkaikkea meitä eteenpäin vievänä voimavarana.

Toivottavasti teille uusille leskille on jo suositeltu Martti Lindqvistin kirjoja Surun tie ja Surun vuosi, näitä lukien pystyy ymmärtämään myös omia ajatuksiaan paremmin.
paljon voimia kaikille surutyötään tekeville ja muistakaa olla itsellenne 'armeliaita'. Kaikkea ei tarvitse jaksaa, pelkästään sureminen on fyysisestikin erittäin raskasta.




tyyne | 16.1.2007 klo 10:50:32