Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

nuoren pelko tulevasta..

Tuskasta ajatella..

Oon 19-vuotias päällisin puolin iloinen nuori tyttö, joka koittaa elää unelmaansa vaikka äiti tekee kuolemaan. Vajaa puoli vuotta sitten, lokakuussa -06 tuli pommi että äiti sairastaa pitkälle levinnyttä rintasyöpää jota ei parantamaan pystytä. Kyse on enää siitä, kuinka kauan ylläpitohoidoilla saadaan elämää venytettyä.
Asuin vielä kotona kun äitin uutinen kuultiin, seuraavana päivänä oli pääsykokeet AMKhon toiselle paikkakunnalle. Äiti ite ajo mut sinne vaikka tarkotus oli mennä junalla kun uhkasin etten mee, äiti päätti et mä en jätä elämääni kesken tän uutisen takia. Pääsin kun pääsinkin kouluun ja asun nyt täällä, kaukana kotoa.
Useimmiten se mun iloisuus ei oo teeskenneltyä, osaan kyllä olla hetkellisesti onnellinenkin vaikka vaikeeta onkin. Mutta välillä se todellisuus lyö oikein kunnon rautalapiolla takaraivoon, sitä tajuaa mitä se tarkottaa kun äiti tekee kuolemaa. Se tarkottaa sitä että se tuskin tulee näkemään kun mä vannon sairaanhoitajan valaani kolmen vuoden päästä, eikä se oo itkemässä etupenkissä kun mä meen naimisiin. Se on suru.
Sitten tulee katkeruus. Äiti on nyt suht hyvässä kunnossa, käy töissä kun jaksaa, jos ei niin jää kotiin touhottamaan jotain turhanpäivästä. ..ja silti moni mun illoistani loppuu itkuun! Itsekkäältä saattaa kuulostaa ja sitä se ehkä onkin, mutta multa pilattiin nuoruus. Lokakuussa odottelen 20 vuotta täyteen, muutin opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle, sain ihania uusia ystäviä ja paljon ois kissanristiäisiä joissa juosta niiden kanssa! Juoksenkin, mutta se tyhmä, naiivi ajatus "kuolemattomuudesta" mikä jokaisella nuorella ihmisellä pitäisi saada hetkellisesti olla, puuttuu. Mä antaisin aika paljon jos munkin suurin huoleni olisi se, että riittääkö raha ruokaan jos tänään lähtee kavereiden kanssa baariin!!
Onneks mulla on ihana, läheinen perhe, ja sekä uudet että vanhat ystävät antaa tukeansa niin paljon kun sitä tarttee, vaikka niitäkin pelottaa uudenlainen tilanne.
Ja ainakin opin sen, että mitään ei pidä lykkiä eteenpäin, jos jotain haluaa tehdä! Mulla oli säästössä rahaa pahan päivän varalle. Vaan eipä ole enää, vaan edestakainen lentolippu Australiaan! ;)
Kiitos kun kuuntelitte, Maippa!
maippa | 2.4.2007 klo 19:03:46