Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Äitini kuoli-en tiennyt sairauden vakavuutta
Otan osaa suruusi. Tilanteesi on omalla kohdallani tuttu, mutta vain toisesta perspektiivistä. Äitini sai vuosi sitten tietää mahasyövästään. Siskoni asuu Amerikassa ja vanhempani eivät halunneet heti hänelle kertoa. Itse asuin vanhempieni lähellä, joten olin aika lailla tietoinen jokaisesta käänteestä. Sain useaan kertaan sairauden edetessä keskustella aiheesta: kerrotaanko siskolle asiat kuten ne ovat vai ei. Äitini oli väliin liian heikko kertomaan, eikä isäni osannut kommunikoida kuin lyhyillä sähköpostiviesteillä, jotka synnyttivät vain tuhatmäärin lisää kysymyksiä. Sain äidin pään käännettyä kertomalla hänelle, ettei totuutta kannata pimittää ja helpompaa se siskolleni on tietää missä mennään. Suuri oppikoulu vanhemmilleni ja eritoten äidilleni oli se, että kaikkia elämän tapahtumia voidaan elää tässä ja nyt, eikä niin, että odotetaan, että pahin menee ohi ja sitten vasta kerrotaan. Äidilleni oli myös suuri helpotus huomata, että myös ikäviä tunteita voidaan elää läpi yhdessä. Äitini koki riittämättömyyttä kun ei voinut puhua siskoni kanssa eikä toisaalta väliin jaksanutkaan setviä sairauttaan.Minä siis puutuin asiaan ja olin aktiivisena tiedon välittäjänä ja pidin siskoni ajan tasalla jokaisessa käänteessä. Siskoni ei olisi nähnyt äitiäni vielä hengissä jos en olisi ollut kuvioissa mukana. Vanhemmillani ei vain ollut kykyä/voimia ajatella asiaa siskoni näkökulmasta. Ja paljon tarmoa se tietysti olisikin vaatinut heiltä vastailla kysymyksiin ja olla mukana myös siskoni tunnekuohuissa. Äitini ei myöskään halunnut puhua kuolemasta, ei halunnut ajatella sitä. Sen vuoksi joku saattoi ajatella, ettei hänen tilanteensa ollut niin paha. Itse kyselin väliin hoitajilta tilanteesta ja tiesin, milloin mitäkin oli odotettavissa. Tietoani en sanonut isälleni, mutta siskolleni kylläkin. Isänikään ei siis ollut tietoinen- tai ei halunnut uskoa silmiään- tilanteessa, jossa äidin vointi oli jo todella huono.
Syitä on varmasti monia, miksi pitkällä asuvalle läheiselle ei haluta totuutta sairaudesta kertoa. Meidän tilanteessa vanhempani odottivat jatkuvasti parempaa tietoa ja sen vuoksi eivät halunneet pienimmistä käänteistä puhua siskolleni. He myös halusivat omalla tavallaan "säästää" siskoani surulta. Ymmärsin heidän näkökantojaan kyllä, sillä niin meidän perheessä aina lapsuudessani toimittiin; ikävät tunteet olivat ikäänkuin kiellettyjä ja niistä voitiin puhua vasta kun ne olivat jääneet taakse. Surua oli vaikea alkuun käsitellä yhdessä. Sairauden myötä äitini sai jakaa tunteitaan usean läheisen kanssa ja oppi siitä itse omien sanojensa mukaan valtavasti.
- Voimia sinulle ja osanotto suruusi1948-2007
- Re: Äitini kuoli-en tiennyt sairauden vakavuuttakipinä
- Re: Äitini kuoli-en tiennyt sairauden vakavuuttaEnkelinLapsi87