Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Äitini kuoli-en tiennyt sairauden vakavuutta

Luin tarinassa ja liikutuin kyyneliin. Otan osaa ja oikein paljon voimia. Oma äitini kuoli vuoden 2000 joulukuussa syntymäpäivänään jolloin itse olin vasta 13 vuotias. En myöskään tiennyt asian vakavuutta enkä varsinkaan osannut kuvitella että oma äitini kuolisi pois niin varhain. Jälkeenpäin olen ajatellut, että aivan varmasti muut tiesivät sairauden kulun. Olinhan kerran jo törmännyt totuuteen, ettei minulle kerrottu äitini sairastavan syöpää ennenkuin kuulin hänen puhuvan puhelimessa asiasta. Äitini ei kortonut asiaa minulle vaan jollekin muulle, mutta parempi niin kuin että olisin kuullut sen jonkun muun suusta. Keskeytin puhelun ja kysyin äidiltä asiasta. Itse muistan tilanteesta sen kohdan että kysyin sitä äidiltäni ja istuin sohvalla. Ne muutamat sekunnit ovat jääneet mieleeni, ei muuta. Syntymäpäiväni (kun täytin 13) äitini oli ollut pitkän aikaa sairaalassa. En todellakaan tajunnut asian vakavuutta. Ennen kuin sinä hetkenä kun äiti 3 vuoden sairastamisen jälkeen kuoli pois. 2 vuotta ja 11 kuukautta sitä tuskaa kesti. Siihen aikaan sisältyi ilot ja surut. Biologista isää minulle ei ollut koskaan. Vain isäpuoli (ja sisko- ja velipuoli) joka kuitenki oli minulle kuin "oikea" isä. Liian vähän aikaa sain viettää äitini kanssa. 13 vuotta oli liian vähän. Olisin toivonut että olisin saanut pitää äitini siihen asti, kun luonnollinen kuolema hänet olisi korjannut. Mutta ei. Äitini kuolemasta on tänään kulunut 6 vuotta, 7 kuukautta ja 14 päivää. Tuntuu kuin kuolemasta olisi ikuisuus ja ilmassa on pelko, että unohdan äitini ja hänen kasvonsa. Välillä tulee kuitenkin olo, että jotkut asiat tapahtuvat äitini tahdon mukaisesti. Tulee varma olo, että äiti oli tämän asian takana. Ehkä se on sitä henkistä yhteydenpitoa äitini ja minun välillä. Siten äitini osoittaa, että vaikka hän ei ruumiillisesti enää ole täällä, niin henkisesti kyllä. En malta odottaa sitä päivää kun tapaan jälleen äitini. Mutta siihen on vielä aikaa. Itsemurha-ajatukset tulivat ja olivat, mutta joku korkeampi voima sai minut niistä yli. Vaikka malttamattomana odotankin (pahasti sanottu) kuolemaani, olen päättänyt odottaa. Niin äitikin olisi halunnut :) Ei ole ollut yhtäkään päivää näiden vuosien aikana, että en olisi äitiäni ajatellut. Ei yhtäkään. Joskus muistot tekevät kipeää ja joskus taas hymyilyttää. Vaikka olenkin hieman katkera asiasta edelleen, on kuitenkin asioita joita ymmärrän vanhempana paremmin. Äiti ei katoa koskaan. Äiti on lapsen silmissä jumala. Minun silmissäni äiti on jopa jumalaakin suurempi. Mikä se suurempi sitten on jos ei jumala, sitä en tiedä. Se on... äiti :) Äiti on se suurin minun elämässäni eikä sitä kukaan voi viedä minulta pois :)

Jaksamisia kaikille syöpää sairastaville ja syöpäpotilaiden läheisille. Erityisesti jaksamisia syöpää sairastaville äideille ja heidän lapsilleen :) <3
EnkelinLapsi87 | 1.8.2007 klo 22:00:28