Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Isän kuolema

Oma äitini kuoli pari kuukautta sitten vatsasyöpään ja tässä nyt yritän toipua tapahtuneesta. Näillä palstoilla "seikkailee" paljon kohtalotovereita, joiden kirjoittelut eivät oikeastaan varsinaisesti tuo lohtua tai anna voimaa, mutta jotain niistä silti saa...ehkä se on se empatian tunne....en ole ainoa, joka tietää miltä tämä suunnaton suru ja viha tuntuvat.

Myös meille äitini sairaus tuli "pystymetsästä"....oireita oli toki ollut, kun näin jälkikäteen niitä miettii, mutta mahasyövässä kun ne penteleet ovat niin epämääräisiä. Äiti lähti sairaalaan täydestä vauhdista, niin sanotusti, ja diagnoosi olikin sitten julma shokki meille kaikille. Pari viikkoa odotimme sydämmet pelosta sykkyrällä, ennusteita ja hoitopäätöksiä...ja kun sitten saimme tiedon, ettei mitään tehdä enää...uutinen oli musertava. Vajaassa kuukaudessa äitini taistelu oli ohi, joten siinä ajassa tämän tilanteen ehtii juuri ja juuri edes tajuta...puhumattakaan siitä, että joutuu myös kohtaamaan lopun näin nopeasti. Se oli meille kaikille kohtuuttoman kovalta tuntuva isku. Rehellisesti voin tunnustaa, että vasta nyt järki rupeaa ehtimään mukaan koko juttuun...

Äitini sairastamisen ajan yritimme kaikki olla rohkeita ja reippaita...koska niinhän sitä toisen tuskaa parhaiten helpottaa: Vakuuttamalla lähtevän siitä, että kyllä me pärjäämme ja jaksamme, vaikka jäämmekin kovasti kaipaamaan.
Ainakin omalla kohdalla se pidätelty tuska nousee vain valitettavasti pintaan nyt jälkikäteen, joten siinäpä sitä riittää sitten työstämistä. Itse palasin työelämään todella nopeasti ja arki rupesi, näennäisesti, hyrräämään normaalina...nyt vain huomaan kaipaavani sitä omaa suruaikaa todella paljon.

Toivon teille kaikille kohtalotovereille paljon voimia surunne läpityöstämiseen.

kaamos | 21.2.2008 klo 18:47:10