Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Suurin ahdistus ja suru

Luulenpa ettei tähän asiaan, kuten moneen muuhunkaan ole olemassa yhtä ainoaa totuutta.Jokainen meistä elää omanlaisensa elämän ja jokainen kohtaa kuolemansakin omalla tavallaan.

Siihen, ettei ihminen halua tai pysty puhumaan tulevasta kuolemastaan, voi olla syynä myös läheisten säästäminen. Ei haluta näyttää omaa tuskaa eikä huolta.

Kumman osa sitten on helpompi lähtevän vai jäävien,siihen vaikuttaa varmaan moni asia. Oma kokemukseni on, ettei kummankaan osa ollut helppo ja ehkäpä onkin turhaa verrata näitä kahta kohtaloa... Joskus suremaan jäävä ei kertakaikkiaan saa enää omasta elämästään kiinni, toisinaan elämä taas jatkuu helpostikin.

Oma äitini suri suuresti elämää, joka häneltä jäi meidän muiden kanssa nyt elämättä...tästä surusta hän ei tosin halunnut eikä kyennyt meille puhumaan. Päällimmäisenä murheena hänellä silti oli se miten me muut selviämme hänen kuolemastaan.

Itse surin ja suren edelleenkin aivan samoja asioita kuin äitini...hänen kesken jäänyttä elämäänsä, koko perheemme selviämistä, kaikkien ikävää ja äidin kaipuuta. Tämä suru kulkee varmasti aina osana elämääni. Toki murheesta on meidän kaikkien yritettävä nousta ja jatkettava elämäämme...äitini velvoitti meidät elämään hyvän elämän, jo hänenkin takiaan. Siinäpä on tavoitetta, johon pyrkiä äidin kunniaksi.

Voimia kaikille sureville ja luopumistyötä jo tekeville. Tärkeintä on olla sen rakkaansa lähellä, vaikkei asioista puhuttaisikaan. Aina ei sanat riitä, eikä niitä tarvitakaan.
kaamos | 10.2.2008 klo 15:01:46