Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Rakas äitini poissa
Hei kaikille!en oikein tiedä miten aloittaa, mutta tämä kirjoittaminen tuntuu nyt tällä hetkellä hyvältä idealta. Olen 21-vuotias ja äitini kuoli rintasyöpään kesäkuussa 2009 4,5 vuoden taisteluiden jälkeen, vasta ollessaan 46-vuotias. Äiti jätti jälkeensä 3 lasta (olen vanhin, veljeni on 20 vuotias ja siskoni 13) sekä rakkaan aviomiehensä, isäni. Äitini oli hirveän vahva, rakastavainen, persoonallinen nainen, joka taisteli loppuun asti. Syövästä huolimatta hän matkusteli, tapaili kavereita, huolehti perheestään ja nautti elämästä. Toukokuun lopulla hänelle ei enää annettu hoitoja korkeiden arvojen vuoksi. Kesäkuun alussa äiti alkoi mennä huonommaksi ja huonommaksi, ja lopulta kaikki oli ohi jo miltein viikon sisällä. Kaikki meni niin, nopeasti, enkä voi oikeen vieläkään ymmärtää, miten tässä näin kävi. Opiskelujen sijaan päätin jäädä kotiin hoitamaan siskoani täksi lukukudeksi. Kuoleman jälkeen olen elänyt jossain horroksessa. Hoidin hautajaisjärjestelyt isäni kanssa, pidin itseni kiireisenä koko kesän ja olen yrittänyt siirtää suruani jonnekin kauemmaksi, vaikka tiesin tekeväni tyhmästi. Isäni oli koko kesän kotona, joten saimme kaikki tukea toisiltamme ja oikeastaan kesä sujuikin touhutessa kaikenlaista. Nyt kaikki on toisin. Isä lähti töihin, veljeni on armeijassa ja olen kotona pitämässä huolta talosta, auttamassa siskoani jne. Elämäni on muuttunut täysin. Päivisin ollessa yksin kotona, kaikessa hiljaisuudessa, suru on saanut minusta vallan. En voi ymmärtää, miten tälläisen surun yli voi ikinä päästä. Mulla on ikävä äitiä, sen naurua ja typeriä tanssiliikkeitä abban tahtiin. Ja jotenkin tuntuu, etten voi olla heikko/näyttää suruani siskoni tullessa kotiin koulusta, haluan että hänelle koti on vieläkin se iloinen ja onnellinen paikka olla, vaika äitiä ei enää olisikaan. Mulla on iso vastuu kannettavanani, enkä tiedä miten kauan jaksan skarpata ja olla ja esittää iloista. olen töissä kahvilassa, ja työpäivätkin tuntuvat niin mahdottomilta joskus kuunnellessa asiakkaitten valituksia kahvikupin koosta tai muusta sellaisesta. Kaverit ovat perääntyneet, enkä kuullut heistä koko kesänä mitään. Ehkä he pelkäsivät ottaa minuun yhteyttä, en tiedä. Mutta sellainen tuki jäi puuttumaan, en edes saanut melkein keneltäkään osanottoviestiä. Ja nyt on suru iskenyt, mitä olen kovasti yrittänyt työntää poispäin. Mä tiedän että äidillä on nyt parempi olla, ihan varmasti, mutta silti. Kaikille paljon voimia ja jaksamista! <3
- Rakas äitini poissaMamma mia
- Re: Rakas äitini poissasoikku
- Re: Rakas äitini poissakuurankukka
- Re: Rakas äitini poissaJellyhunny
- Re: Rakas äitini poissamasentunut
- Re: Rakas äitini poissasutinah
- Re: Rakas äitini poissahelminauha