Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Tappava keuhkosyöpä

Hei "Shokki" ja kaikki muutkin tähän keskusteluun osallistuneet kanssaihmiset!Äidilläni todettiin muutama viikko sitten levinnyt paksusuolen syöpä ja parannusta ei ole.Eilen aloitettiin hoito Xelodan-nimisellä tabletin muodossa olevalla cystostatilla.Vielä kuukausi sitten äitini voi aivan normaalisti ja kunto on viimeisten viikkojen aikana romahtanut todella paljon.Hän yrittää puuhastella pieniä asioita kotona ja tällä viikolla hän on jopa käynyt hieman ulkona mutta valittaa itse olevansa niin heikossa kunnossa että heikompaan ei enää voi mennä.
Olen myöskin shokissa.Minullekkin sanalla syöpä on aina ollut tabu.Nyt yhtäkkiä se onkin osa elämääni.Äitini on vasta 67 vuotias ja tähän asti aina ollut terve.Vielä kuukausi sitten ei edes tullut mieleenkään että aikani hänen kanssaan voisi olla näin rajallista.Pahinta tässä juuri nyt onkin se että mitään prognoosia ei ole.Äiti itse oli sitä mieltä että näin huonossa kunnossa ei enää hoitoja edes kannata aloittaa mutta hän tekee sen nyt meidän omaisten vuoksi.Kyllähän lääkärikin tätä suositteli.Jos olen asian oikein ymmärtänyt ei edes vaihtoehtoa ilman lääkitystä mainittu.Lääkettä nyt kokeillaan ja toivottavasti äiti sen kestää ilman pahempia haittavaikutuksia ja että se alkaa purra.Ehkäpä sitten voimme saada jonkinlaisen aikaennusteen myös.Juuri nyt on niin paha olla kun ei tiedä onko kyse viikoista,kuukausista vai uskaltaako jopa toivoa esimerkiksi vielä vuotta tai paria.
Yritän käydä töissä vaikka oikeastaan olen jo sairiskunnossa.Tiedän että äidilleni tulisi paha mieli jos jäisin sairaslomalle.Hän kun haluaa että meidän ympärillä olevien elämä jatkuisi niin normaalisti kuin mahdollista.Se tosin on mahdotonta.En pysty keskittymään mihinkään,yölläkin heräilen ja näen painajaisia tästä äitini sairaudesta ja sydän hyppää kurkkuun joka kerta kun puhelin soi.Rehellisesti sanottuna mitä enemään asiaa mietin sitä epätodellisemmalta se edelleen tuntuu.En tajua että tämä kaikki todella tapahtuu.Asun ulkomailla ja se tekee asian vielä vaikeammaksi.Viimeisen kuukauden aikana olen käynyt vanhempieni luona joka viikonloppu.Onneksi minulla on veli ja isä joilta saan läheistukea.
Myös minä olen kokenut että ihminen jätetään tällaisessa tilanteessa kovin yksin.Lääkäri tavataan kerran ja hänkin on kylmän asiallinen vain.Hänet lähetetään vain kotiin lääkkeiden kanssa ja siinä kaikki.Syöpähoitajalle voi soittaa jos jotain uusia oireita ilmenee.Olen samaa mieltä että yhteinen tapaaminen lääkärin ja omaisten kesken olisi hyvä juttu.Olemme veljen kanssa yrittäneet etsiä informaatiota webistä ja tämä palsta ja nämä keskustelut ovat tietysti todella hyvää vertaistukea.Silti tunnen olevani pää pyörällä ja niin yksin.Oli hyvä löytää tämä keskustelu ja huomata että kohtalotovereita on.Yritetään tukea toinen toisiamme täällä.Jaksamista teille kaikille. "Epätietietoinen - ja toivoinen"
epätietoinen ja -toivoinen | 23.11.2006 klo 08:27:10