Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Äidilläni todettiin haimasyöpä

Hei kaikki!
Tämä on aikamoinen vuodatus kun on niin vaikea puhua kenenkään kanssa...Äiti on aina ollut paras ystäväni ja ainut ihminen kenen kanssa puhua asioista kunnolla. Tästä asiasta ei ihan noin vaan puhutakkaan koska en halua huolestuttaa äitiä. Olen itse 27-vuotias 8-vuotiaan pojan äiti.

Äidilläni 48v. todettiin haimasyöpä joka on levinnyt kauttaaltaan maksaan 02/09. Ensin itkin,itkin ja itkin. Sitten itkin lisää. Sen jälkeen tiedostamattani hautasin ajatuksen jonnekkin kauas ja sinnittelin normaalisti oman perheen ja työn välillä. Nyt on iskenyt tajuton epätoivo...Kaikki kaatuu niskaan ja itken lähes jatkuvasti. Olen niin surullinen etten osaa sitä edes sanoin kuvata. Eilen olin äidin mukana sytohoidossa ja se jotenkin laukaisi jotain omituista...Olo on ihan kamala.
Koen kamalaa morkkista kun en pysty äidin luona olemaan vaikka haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Joudun painimaan oman lapsen kanssa olemisesta ja työssä jaksamisesta jatkuvasti.Haluaisin vaan olla ihan muualla kuin nyt olen...Olen jo epätoivoissani miettinyt että sanon itseni irti töistä pystyäkseni auttamaan ja olemaan siellä missä minun kuuluisi. En tiedä mitä minun kuuluisi tehdä?!!Äitini asuu siskoni ja miehensä kanssa mutta ei saa heiltä apua eikä tukea. Olemme puhuneet tästä heidän kanssaan mutta tulosta ei näy. He eivät taida tiedostaa missä mennään ja se raastaa hermoja.Olen ollut äidin tukena ja tsempannut häntä kovasti. Olen yrittänyt pitää oman suruni omassa päässäni, mutta aina ei pysty. Olen muutaman kerran räjähtänyt itkemään äidille ja pelkään miltä tämä hänestä tuntuu.

Äiti on vielä ok kunnossa, pieniä kipuja ja hoidosta johtuvaa heikotusta lukuunottamatta. Ennusteesta ei ole tietoa koska äitini ei sitä halua tietää. Se mitä olen kyseisestä syövästä lukenut, ei vaikuta hyvältä. Pelkään että hän poistuu luotani milloin tahansa.
Puhuimme eilen että kävisimme yhdessä puhumassa sairaalapsykologin kanssa. Ehkä se auttaisi, en tiedä.

Rakkaus äitiäni kohtaan on niin suuri että sattuu.
Sanon sen hänelle jokaikinen päivä sanoin ja teoin.
Se, etten sitä enää pystyisi tekemään tuntuu niin väärältä.
On vaan niin paha olla....
Tätäkin kirjoittaessani itken pienen puron verran...:(
Voi äiti;ole luonamme aina<3
Larpsa | 31.3.2009 klo 09:26:47