Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Ahdistuneen ajatuksia

Ristiriitaiset ajatuksesi ovat minullekin hyvin tuttuja. Äitini kuoli aivoihin levinneeseen keuhkosyöpään reilu 2kk sitten. Yhteinen taival kevättalvesta syksyyn oli hyvin pitkä ja raskas. Toisaalta ei halunnut päästää äitiä pois, toisaalta toivoi, että äiti ei joudu kärsimään. Sairaus muutti persoonaa todella paljon, ja välillä muistan toivoneeni, että kaikki olisi jo ohi. Olin itse henkisesti aivan lopussa saatettuani äitiäni viimeisellä matkallaan yli puoli vuotta. Joka päivä istuin vieressä, joka päivä taistelin jaksaakseni. Ja välillä äiti sanoi niin pahasti, että vieläkin tuntuu pahalta sitä ajatella. Mutta se ei ollut Äiti joka puhui, vaan Syöpä. Hyvinä hetkinä äiti sanoi aina rakastavansa. Loppuun asti yritin pitää äitiä pinnalla, auttaa häntä jaksamaan. Mutta loppu tuli väistämättä. Ja sitten tuli tyhjyys ja itsesyytökset.

"Kun voimat oudon maan, sut veisi mukanaan. Mä missä lienenkin, niin tulen takaisin. Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon, sillä en, sun särkyä anna mä en...

Niin katoavaa on voimat ihmisen. Vain tuuli puhaltaa, ja kuoren hajottaa. Mutta en, sun särkyä anna mä en.

Et ole vahva, et. Yön varjoon pakenet. Mut seuraasi sun jään. En päästä lähtemään. Viel aamu sarastaa. Se haamut karkottaa, sillä en, sun särkyä anna mä en...."
-Johanna Kurkela-

Tuota kappaletta kuuntelin, kun taistelin äidin kanssa viimeisiä päiviä, ja kuuntelen sitä edelleen. Niin totta se on, ihmisen elämä on niin särkyvää...
tötty | 29.11.2007 klo 20:01:21