Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

tältäkö se tuntuu?

hei!
poden juuri "hetken heikkoutta", epätoivoa, epätietoisuutta, paniikkia... ties mitä. olen 43-vuotias 5 lapsen erikoisessa elämäntilanteessa oleva äiti.
muutama kuukausi sitten huomasin toisessa rinnassa kyhmyn suihkussa käydessäni... olin "fiksu" ja ostin pesusienen, jota käyttäessä ei mikään tunnu. sain kuitenkin pari viikkoa sitten aikaiseksi käydä täkäläisen neuvolan tervydenhoitajalla näyttämässä kyhmyäni. hän varasi oitis ajan omalle lääkärille, joka ihan yhtä oitis määräsi mammografiaan ja ultraäänitutkimukseen. tutkimukset teki/tulkitsi lähikaupungin radiologi, joka ultraa tehdessään tokaisi:"tämä muutos on sellainen että täytyy tehdä paksuneulabiopsia, voiko rouva jäädä nyt heti?". ihan heti ei tämä rouva voinut jäädä, vaan kävin syömässä, kaupungilla, nautin lämpimästä kesäpäivästä ja palasin arvaus, eikun sori terveyskeskukseen. koepalat (4 kpl)otettiin. herra tohtori ei missään vaiheessa kertonut mitä tekee (siunattu asia, jos olisin nähnyt biopsiapyssyn niin ei olisi meikäläistä pitänyt mikään vaan pakoon olisin ampaissut!), mutta hoitaja pelasti paljon ihan olemuksellaan...
muutamaa päivää myöhemmin kävin oman lääkärin vastaanotolla muiden asioiden takia. asiat eivät meinanneet hoitua, koska lääkäri oli jämähtänyt biopsiakohtaan. hän oli suunnattoman huolissaan minun "myhkystäni", minä taasen en. vielä ei ole vatauksia tullut (biopsia tehtiin viikko sitten perjantaina, eli jos näyte on mennyt postitse patologille hän on saanut sen viikko ja yksi päivä sitten). en tiedä ilmoittaako paikallinen terveyskeskus tuloksista olivat ne sitten mitä tahansa vai onko minun kysyttävä tuloksia. mutta miten uskallan tehdä sen? milloin?
itken aivan älyttömistä asioista, jostakin musiikista, lasten halauksista, kauniista sanoista ystäviltä... onko se heikkoutta? oikeasti olen tähän asti ollut ystäväpiirin "patsas", ihminen joka ei värähdäkään vaikka kuulee ja kokee mitä, vaan aina yritän auttaa toisia. miten hemmetissä nyt pystyn pyytämään sitä apua, halauksia. en mitenkään. kaiken huipuksi en tiedä onko kyseessä mitään vakavaa.
mieletön on kuitenkin tämä itsesuojeluvaisto. kun ei tänäänkään kukaan ole soittanut kaikki on hyvin... eikö? pelkään hetkeä, jolloin sanotaan, että kaikki ei olekaan ihan harmitonta... mutta kuitenkin, viikko ja yksi päivä on kulunut, joten mitään vakavaa ei ole, eihän???!!!
lennu | 19.7.2006 klo 00:40:10