Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Sädehoidosta

Eka sädeviikko takana. Ei iho-oireita vielä, vaikka ei kai niitä näin pian ole odotettavissakaan. Muuten rinta on kyllä vähän hellä, joten jotain tuntemuksia sentään, ei kuitenkaan mitään mainitsemista suurempaa.

Minua alkaa ahdistaa joka kerta kun se kone alkaa hurisemaan ja puhisemaan. Mietin mitä kehossani tapahtuu säteiden aikana, soluja tuhoutuu. Tiedän, että pitäisi ajatella että mahd. syöpäsolut tuhoutuvat, mutta jotenkin ajattelen lähinnä keuhkojani ja kudoksiani. Olo on kuin mikroaaltouunissa, päällepäin ei näy mitään, mutta lihapalan sisällä silti tapahtuu..

Taidan olla pöhkö. Jokatapauksessa se on inhottava tunne, pitäisi keksiä jotain positiivista säteisiinkin liittyen. En ole vaivannut päätäni niillä aiemmin, kun koko ajan on saanut lukea ettei säteet ole mitään sytoihin verrattuna. Itse hoito ei varmaan olekaan, mutta mielikuvathan voivat olla mitä vain..

Mitähän tälle broilerivarrasfiilikselle tekisi? Onneksi on viikonlopun ajan taukoa, josko tuo aristus hellittäisi sinä aikana. Jotenkin sellainen tunne, niinkuin rinnasta olisi tulossa kumimainen, ylikiinteä pallo. Onpa kiva sitten tuon luomurinnan vierellä.. Toinen sojottaa pohjoiseen ja toinen etelään. Kunnon nahkakompassi :) No, ehkä "hieman" liioittelen..

Siivousintoa odotellessani eksyin taas nettiin. Olen vähän pettynyt ihmisiin ympärilläni. En nyt tarkoita ihan lähimpiä, mutta kavereita jne. Kun en enää sytojen lopussa jaksanut aktiivisesti pitää itse yhteyttä ja juosta harrastuksissa yms., niin olen huomannut saavani olla rauhassa heidän osaltaan. Soitot ovat harventuneet/loppuneet, samoin tekstiviestit, kutsut sinne ja tänne. Tuntuu että on aivan sama heille kuinka voin, vai voinko ollenkaan. Vai joko alkushokki/mielenkiinto on hälvennyt, kun en kuollutkaan heti?

Jotenkin on sellainen tunne, että pitäisi jaksaa alkaa ottamaan enemmän vastuuta täällä kotonakin taas asioista, kun en enää ole niin "sairas". Jokin lorvikatarrivirus on iskenyt, eikä oikein mikään jaksa kiinnostaa, mikä vaatisi jonkinlaista ponnistelua minulta. Jopa lapsen syntymäpäiväkutsut tuntuvat liian työläiltä saada aikaiseksi. Ei kai tämä nyt vain ole mitään orastavaa masennusta/hoitoväsymystä?

Miten te muut jaksatte normaalia arkea?
kevätmieli | 3.8.2007 klo 15:27:30