Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Suurien kysymysten äärellä

Hei

Suuria kysymyksiä todella.

Itselleni tehtiin osapoisto viime toukokuussa. Syöpä ei tullut puun takaa, vaan suoraan kohti. Äitini sairastui kun olin 8 vuotias (1970). Koko loppu lapsuuteni ja nuoruuteni meni syövän varjossa. Osasin aavistaa mistä kohdallani oli kyse ja varmaankin siksi löysin "ajoissa" oman pattini. Mieltäni painoi se, että enkö muka ole saanut jo syöpää tässä elämässä tarpeeksi. Äitini kuoli kun olin 19 vuotias. Toisaalta olo oli hyvinkin realistinen.

Lähipiiri tuki valtavasti. Varsinkin sisareni (3 kpl), joilla on siis ollut sama kohtalo nuorena kuin minulla. Mies oli tukena, mutta vajosi jonnekin hetkeksi ja palasi kun kaikesta tuli konkreettisempaa, eli leikkaus yms. Hyvät ystävät ja heidän kanssaan heitetty musta huumori pitivät mielen kasassa! Harrastukset ja lapsi auttoivat siinä, että ei päässyt ahdistumaan liiaksi.

Naiseuteni ei saanut oikeastaan minkäänlaista kolausta. Osapoistettu rintani on nyt saman kokoinen kuin terve puoli, joka oli ennen hiukan isompi. Eli en tarvitse toppauksia rintsikoihin. En saanut hoidoksi kuin 25 kertaa sädehoitoja (joita vielä muutama jäljellä) ja 5 vuotisen Tamofen kuurin (jota olen popsinut 1 kk). Kummastakaan ei ole tullut suurempia sivuvaikutuksia. Säteistä iho hiukan punoittaa ja lääkkeestä johtuen hikoilen urheillessa enemmän kuin ennen. Limakalvot vähän kuivuu.

Selviytymiskeinonani on ollut normaali elämä ja asiat joista todella nautin. Perhe etunenässä. Olen päässyt hoitojen suhteen niin vähällä, että olen voinut viettää täysin normaalia elämää. En todellakaan ajattele syöpääni usein, se ei ollut levinnyt kainaloon ja kasvain saatiin poistettua kokonaan ympärillä olevine esiasteineen.

Jalostunut en ole. Ennen kun sain hyviä uutisia syövästäni ja oli peloissni ja välillä ahdistunut, ajattelin, että en halua muuttaa elämässäni mitään. Haluan vain elää. Mainittava muutos kuitenkin on se, että tunnen valtavaa solidaarisuutta kaikkia naisia kohtaan ja välillä tekisi mieli huutaa kadulla, että TUTKIKAA RINTANNE SISKOT! Ja kyllä me naiset olemme vahvoja. Ihailen naisia entistä enemmän.

Kun syöpäni osoittautui kiltiksi (gradus1), pieneksi (1 cm) hormonipositiiviseksi ja kainalo puhtaaksi olin tietenkin todella onnellinen. Sitä kesti vuorokauden ja sitten iski apeus: entä ne muut lähes 4000 naista jotka ovat tänä vuonna sairastuneet.? Millaisia uutisia he ovat saaneet? Miksi minulle kävi näin hyvin?

Vaikka äitini kohtalo painoi , tunnen myös naisia jota ovat selvinneet ja mummoja, jotka ovat porskuttaneet teveenä kymmeniä vuosia sairastumisensa jälkeen. Tätä ei pidä unohtaa.

Syöppiksen vaksi; "täällä syöpään suhtaudutaan vähän kuin nuhaan; hoidetaan pois".
mnom | 26.8.2008 klo 21:24:29