Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Naisten syövät
Re: Suurien kysymysten äärellä
Hei CindarellaSyövän löytyminen ei ollut minulle yllätys, sillä poistettu rinta oli alusta alkaen ollut jo erilainen kuin toinen, kovahko ja tiivis. Sillä oli kuitenkin imetetty kaksi lasta ja eletty 42-vuotiaaksi, joten järkytys sairaus silti oli, koska lähipiirissä ei ole ketään toista saman kokenutta naista.
Järkyttyneimpiä kuitenkin olivat lähiomaiset, ja melko lailla vieraatkin ihmiset osoittivat avoimesti myötätuntoaan - mikä tietysti lämmitti. Kuulemma Vatikaanissa saakka rukoiltiin paranemiseni puolesta! Työyhteisöstä ei kuulunut sen pahemmin törkeitä yli- tai ohilyöntejäkään, vai olisiko ollut niin että minulla oli aika realistinen käsitys siitä porukasta? Avoimesti muutenkin kerroin sairastumisestani, koska jälkikäteen selitteleminen olisi ollut hankalaa, ja kaikkia harrastuksiani jatkoin sen jälkeen voimieni ja edellytysteni puitteissa. Lasten puolesta olin eniten huolissani, mutta he olivat loistavia ja pitivät minuakin maan pinnalla. Niin kiitollisin mielin meillä ei oltu koskaan luettu iltasatuja!
Naiseuteeni rinnanpoisto ja hoidot eivät ole vaikuttaneet sitä eikä tätä. Olen ollut aina tällainen pääni sisällä elävä ihminen, joten olenko nyt enemmän tai vähämmän nainen ei ole minulle niin olennainen kysymys. Olennaisinta on se, että voin mahdollisimman hyvin ja kykenen suoriutumaan useimmista asioista yhtä hyvin kuin ennen.
Tärkein selviytymiskeinoni on ollut ottaa asioista selvää ja ymmärtää että tämä sairaus ei ole sellainen että se etenisi kovin nopeasti. Kainalolevinneisyydet ja Ki-67% voivat olla korkeita, mutta siitäkin huolimatta tauti on tähän pisteeseen päästäkseen vaatinut vuosia, joten heti en kuole enkä välttämättä kuole tähän tautiin ollenkaan. On tärkeää, ettei märehdi sellaista, mikä ei vielä ole totta, vaan ymmärtää että jokainen päivä on tuntemuksineen erilainen. Mitä enemmän pystyy asioita tekemään, sitä vähemmän syöpä vaivaa mieltä, mutta huolenpitoa ja treenaamista, sitä tämä kroppa kaipaa näiden hevoskuurien jälkeen. Saan siis voimaa liikunnasta ja mm. joogasta.
Kaikkein suurin ilon ja voiman lähde ovat kuitenkin olleet lapset, joten kun heistä on huolehtinut, on saanut monia syitä elää ja tarttua elämään, iloita ns. hetkestä.
Tällä hetkellä en tiedä, olenko ns. tervehtynyt. Hoidot ovat ohitse, mutta joka päivä on pientä oiretta, joka muistuttaa kokemuksesta. En kuitenkaan niiden takia kiellä itseäni tekemästä jotakin, vaan päinvastoin, pidän jopa puoleni että saisin kohennettua omaa kuntoani ja olla sitä kautta valmis mihin tahansa. Ilman tätäkin sairautta minulla olisi korkea todennäköisyys sairastua diabetekseen, ja niinpä en halua lyödä itseäni laimin esim. turhanpäiväisten kokousten takia. Minulla on paljon yhdistysrientoja, mutta niitä olen alkanut nyt tieten tahtoen karsia - senkin uhalla, että ihmiset alkavat spekuloida "onkohan se huonossa kunnossa". Kyllähän he minut näkemällä hoksaavat, että en ole.
Jalostunut en ole, mutta ehkä teen terävämmin havaintoja itsestäni ja ympäristöstäni. Ja aistimisen herkkyys ja tunteiden voimakkuus on välillä kiusallista. Itsehillintä ja kärsivällisyys ovat nousseet uusiin lukemiin, mutta siltikin yön hiljaisina ja pimeinä hetkinä olen oma pelkäämään kykenevä itseni. Tietysti, olisihan se mukavaa, jos ympäristö arvostaisi sitä, että olen jaksanut käydä tämän lävitse, mutta eipä sellaisia kiitoksen sanoja tai vilpitöntä myötäiloa ole tullut kohdalle. Yksi mies viime viikolla yllätti, ja minä räpyttelin silmiäni kuin mikäkin...:DDD Huomasin, ettei kukaan ollut pitkiin aikoihin sanonut minun toipumisestani mitään niin kaunista tai kilttiä!
T. Karhutar
- Suurien kysymysten äärelläcindarella
- Re: Suurien kysymysten äärelläKarhutar
- Re: Suurien kysymysten äärelläcindarella