Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Totaaliresektio + kainaloevakuaatio

Kiitos taas kaikille jotka olette kertoneet omista kokemuksistanne.

Tiedän että jokainen on yksilö, jokainen reagoi tietoon, hoitoon ja elämään eri tavoin. Tiedän että ei kannata huolehtia etukäteen, antaa hoitohenkilökunnan huolehtia. Täytyy muistaa kysyä lääkäriltä/hoitajalta ensi to että "pitäisikö sinun olla huolissasi?" jos se on heidän asiansa.

Plasebovaikutus on myös tuttua, mutta minä olen myös niitä ihmisiä jotka haluavat tietää kaiken etukäteen, myös ne toteutumattomatkin asiat, siltä varalta, että joku niistä tulee kohdalle, koska tarvitsen aikaa sopeutua asioihin ettei tule yllätyksiä. Jos joku ei sitten toteudu, well, onpa ainakin varauduttu tietämyksellisellä tasolla.

Pelko on tuttu tunne, aina silloin tällöin se yrittää ottaa niskalenkin, varsinkin kun olen käymässä lääkärin vastaanotolla tai keskustelen asiasta hoitohenkilökunnan kanssa. Silloin asia konkretisoituu minulle. Muulloin, väliaikoina en asiaa taas juurikaan ajattele.

Siitä puheen ollen, lähdimme sinne lomareissulle hyvillä mielin, jätin syövän kotiin ja vietimme erittäin hyvän ja tarpeellisen loman. Palasin kotiin levänneenä ja voimia keränneenä tätä eilistä poliklinikkakäyntiä varten. Ja miten kävi? Kun lääkäri toteaa että totaaliresektio, oli se yhtä suuri shokki kuin en olisi koskaan kuullutkaan että minulla on syöpä. Tällaista tämä on.

Pelko on tervetullut vieras, kunhan ei käy taloksi. Minä olen vielä toistaiseksi se joka meidän huushollissa määrään kaapin paikan. Vakavasti puhuttuna pelko on ihmisen normaali puolustusreaktio ja siksi terve tapa reagoida. Oudompaa olisi jos ei mitään reaktiota tulisi.

Kävin muuten tänään työpaikallani ja kerroin missä mennään. Reaktiot vaihtelivat myötätunnosta jokseenkin välinpitämättömään suhtautumiseen. Eli juuri kuten olin odottanutkin. Tiettyjen ihmisten kohdalla se johtui heidän empatian puutteestaan ja toisten kohdalla siitä että en halunnutkaan mitään surkuttelua ja voivottelua, vaan kerroin että näin on käynyt ja so what?

Nyt on kuitenkin kissa päästetty pussista ja saavat puolestani aivan vapaasti puhua asiasta keskenään, minä menen torstaina sairaalaan kuin viiden tähden hotelliin jossa palvelu ja hoito pelaa.. :)

Ja jos sallitte mustan huumorin, kerron että ajattelin että silikoniproteesi (se irtosellainen) on oikeastaan aika kätevä kapistus. Jos mies alkaa liikaa kiukuttelemaan eikä sana tehoa, voi aina ottaa proteesin ja heittää häntä sillä. Se on oivallisen muotoinen juuri siihen tarkoitukseen.

No, leikki taas leikkinä. En tiedä yritänkö olla tässä reipas, enkö ole vielä(kään) tajunnut missä mennään vai olenko sitten vain valinnut tämän tavan käsitellä asiaa. Joka tapauksessa jos pitää valita itkeäkö vai nauraa, ehkä mieluummin nauran. Itkun aika tulee varmasti olemaan, samoin kun ajattelin että taatusti tulee myös aika, jolloin olen kurkkua myöten täynnä koko hemmetin syöpää, sen hoitoja ja niiden aiheuttamia seurauksia, mutta se on sen ajan murhe.

Sen huomasin itse miltei välittömästi, että vaikka tämäkään sairaus ei jalosta minua, arvomaailmaa se kummasti muuttaa. Vaikka olenkin yhtä "tige" muille kuin ennenkin, olen oppinut arvostamaan elämää jos mahdollista vieläkin enemmän kuin ennen. En ole ennenkään lukeutunut pessimisteihin pohjimmiltani, mutta nyt osaan vielä paremmin tarttua hetkeen, nauttia pienistä asioista, ottaa aikaa itselleni ja olla vielä enemmän välittämättä siitä mitä ihmiset ajattelevat elämäntyylistäni.

Elämän rajallisuuden ymmärtäminen edes hieman enemmän tuo muassaan sen, että ei halua käyttää elämäänsä turhien asioiden tekemiseen ja/tai vähäpätöisten asioiden miettimiseen. Elämme täällä oletettavasti vain kerran, ja joka tapauksessa nyt elämme tätä ainutkertaista elämää, parasta yrittää ottaa tästä kaikki se irti, mitä pystymme.

En edes yritä tehdä itsestäni pyhimystä, en yritä käydä kauppaa yläkerran kanssa sopimalla ja lupaamalla että jos tästä selviän, en enää koskaan sitä tai varmasti teen sitten tätä, koska se olisi turhaa ja tekopyhää. Tiedän että tästä selvittyäni en ole sen parempi ihminen kuin ennenkään, mutta yhtä tärkeää kokemusta rikkaampi.

Ihanaa muuten että olette olemassa, sekä te, jotka olette jo käyneet läpi tämän rumban, että te, jotka olette samassa veneessä minun kanssani tässä keskellä hoitoja tai odottamassa niitä.

Kyllä me tästä selviämme, jokainen tavallamme.

Tsemppiä, tytöt!
tigemauk | 22.8.2008 klo 19:03:38