Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Saattohoito

Re: Missä vaiheessa ja miten saattohoitopäätös tehdään?

Kiitos sinulle Iskän tyttö. Olen niin pahoillani surullisista kokemuksistasi ja menetyksestäsi. Ihailen sitä syvää rakkautta, jota ilmiselvästi tunnet isääsi kohtaan.

Vahvistit näkemykseni siitä, että saattohoitopäätös, kaikki sitä ennen ja sen jälkeen ovat tapausriippuvaisia, kuten muukin tässä syöpäprosessissa. Sairastuneen tilanne, tautihistoria ja tahto, hoitavan tahon resurssit ja toimintatavat, hoitavan lääkärin ammattitaito ja näkemykset sekä kaikkien näiden motivaatio ja asenteet vaikuttavat hoidon etenemiseen.

Itsekin haluan kunnioittaa syöpään liittyvissä päätöksissä äitini vielä selkeää ajattelua ja elämänhalua. Lääkärit ovat velvoitettuja puolustamaan elämää niin pitkälle kuin mahdollista. Tämä voi johtaa siihen, että hoitopäätöksiä ei osata tehdä oikeaan aikaan. Maallikkona minun on vaikea määrittää oikeaa ajoitusta. Voin vain toivoa, että se onnistuu.

Minut on elämä opettanut/pakottanut ennakoimaan. Järjen tasolla kyselen: Onko jotain, mitä voisin nyt jo tehdä, mihin valmistaa itseäni ja muita läheisiä? Mitä järkeä on määrätä uusia elämänlaatua huonontavia sytostaatteja, jos ei voida parantaa tautia tai edes pysäyttää sitä? Mitä järkeä on syödä noita myrkkyjä ja altistaa itsensä taas suurille kärsimyksille, jotka todennäköisesti eivät johda mihinkään? Faktat pöydällä, ei toiveita.

Tunteen tasolla kaikki edelleen huutaa: Tämä ei ole mahdollista, ei ainakaan oikein ja ihmeitä tapahtuu, miksei myös meille. Ihailen äitiäni, joka vielä altistaa itsensä sytostaateille, jaksaa edes välillä toivoa ja pitää elämästä kiinni. Itse vastaavassa tilanteessa olisin jo luovuttanut - kai?

Tämä näiden tasojen ristiriita ja ero sen välillä mitä olen oppinut ja mitä nyt edellytetään taitaa olla yksi niistä isoista opittavista asioista, mitä syöpä tuo haasteeksi. Erot ovat niin valtavia, että siksi kai tämä läheisenä on niin vaikeaa. Et voi itse olla puikoissa, on vain seurattava, mitä tapahtuu ja sopeuduttava siihen - halusit tai et. Kun elämä on tähän saakka vaatinut olemaan puikoissa - halusit tai et...

Yksi asia mitä olen oppinut on se, että maailmassa on hyviä ihmisiä, sellaisia, jotka omista vaikeuksistaan huolimatta tukevat ja kannustavat muita. Minusta elämä lopulta on hyvin raadollinen ja raaka prosessi, tarina, jossa on hyvin vähän ilon pilkahduksina välähtäviä tähtiä. Näillä palstoilla olen saanut seurata oikeaa tähtisadetta. Nöyränä ihmettelen ja ihailen.

Minäkin olen näissä keskusteluissa vinkunut omaa pahaa oloa. Ja varmasti vingun edelleen. Mutta mutta, minähän en edes sairasta syöpää. Vaikka seuraan läheltä äitini tuskaista tietä kohti väistämätöntä, tämä ei lopultakaan ole "minun juttuni" vaan äitini juttu. Tuska on suuri, muttei millään voi olla niin suuri kuin sairastuneella. Ja se pistää hiljaiseksi.

Toivon, että kaikki täällä itsestään antavat tähdet saavat rauhan, kukin omalla tavallaan.

Päivänsini



päiväsini | 3.12.2009 klo 00:32:24