Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Surusta nousi rohkeus
Olin viikon verran matkoilla, kävin yksinäni Turussa ja Maarianhaminassa. Tuntui, että tämän talven jälkeen on pakko päästä vähäksi aikaa pois ja irti arjesta, olemaan rauhassa itsekseen ja ajattelemaan asioita... Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut sellaista tarvetta päästä jonnekin, eikä uskallusta lähteä yksinäni vaikka halua ehkä olisikin ollut.Mutta äidin kuoltua tajusin aivan eri tavalla elämän rajallisuuden, ja sen että sitä voi yhtäkkiä joutuakin tilanteeseen, jossa elinaikaa on jäljellä vain kaksi kuukautta eikä ehkä sitäkään - ja silloin on myöhäistä alkaa surra niitä asioita, jotka jäivät tekemättä. Olen myös tajunnut nyt, että yksi asia, joka minua aiemmin esti tai rajoitti, oli se, että äiti oli aina huolissaan minusta ja pärjäämisestäni, aina jos olin menossa jonnekin vähänkin kauemmas piti minun perille päästyäni soittaa äidille, vielä näin aikuisenakin. Nyt, kun kukaan ei enää kysele minulta, että selviydynkö tai uskallanko nyt varmasti tehdä jotakin, en itsekään epäile omaa selviämistäni.
Toisaalta se on hirveän surullista, ettei minusta enää kanneta sillä tavoin huolta, toisaalta se on todella vapauttavaa. Viikko sitten seistessäni yksinäni Ruotsin-laivan kannella matkalla kohti Maarianhaminaa tunsin olevani VAPAA aivan toisella tavalla kuin koskaan ennen. Ja tiedän, että jos tämä mennyt puoli vuotta ei olisi ollut sellainen kuin oli, en olisi seissyt siellä laivan kannella. Ehkä se on totta, että kaikesta pahasta seuraa myös jotain hyvää...
Yksi syy siihen, että lähdin juuri Maarianhaminaan, oli että monta kertaa äidin kanssa puhuttiin sinne menosta mutta koskaan sitä matkaa ei toteutettu. Ja koin siellä yhden pysäyttävän hetken, kun sattumalta ympäri kaupunkia kävellessäni päädyin isoon lehtomaiseen puistoon täynnä valkovuokkoja ja linnunlaulua... Muistaakseni tällekin palstalle alkuovuodesta kirjoitin, miten äidin kuoltua ajattelin hänen nyt olevan jossakin missä on ikuinen kevät ja valtavasti valkovuokkoja - ja sitten itse kävelen keskelle paikkaa, joka lähinnä vastaa sitä mitä taivas minun mielikuvissani on.
Itkin yksinäni siellä puistossa, ja ajattelin että äiti olisi rakastanut sitä paikkaa. Mutta tunsin myös, että jollain tavalla hän oli siellä kanssani...
Jollakin tavalla ennen matkalle lähtöä oletin (typerästi ja lapsellisesti), että matka selvittäisi "kaiken" ja poistaisi kivun, mutta eihän niin tietenkään käynyt... Matka oli kyllä itsessään onnistunut enkä kadu että sen tein, mutta eivät suru ja ikävä tietenkään minnekään hävinneet. Vastauksia kyllä tunnen saaneeni, mutta en tiedä niitä kysymyksiä joihin ne sopisivat... Ja taas olisi niin paljon kerrottavaa äidille!
Huh, nyt tuntuu että ajatukseni ovat melkein vielä enemmän sekaisin kuin aiemmin...
Kaunista toukokuuta ja voimia kaikille,
Tiltu
- Surusta nousi rohkeusTiltu_R
- Re: Surusta nousi rohkeusKyynelsilmä
- Re: Surusta nousi rohkeussurusyksy