Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Surusta nousi rohkeus

Hei Tiltu!
Mukava kuulla Sinusta. Jälleen kerran meillä menee ajatukset samoja ratoja. Äidin eläessä meillä oli sama tilanne, äiti aina kantoi huolta. Jos mentiin vaikka perheeni kanssa mökille, lähtiessä ilmoitin äidille että nyt ollaan lähdössä. Äiti halusi aina, että ilmoittelemme kun olemme perillä. Kerran unohdin heti soittaa, ja äidiltä tuli jo viesti, että oletteko päässeet turvallisesti perille, äidit ovat aina huolissaan lapsestaan...ja tuolloin olin jo kahden lapsen äiti itsekin. Tunsin myös vastuuta äidistä, ja pohjasin elämäni ratkaisut siihen, miten ne vaikuttavat äitiin (mm. missä asumme, en halunnut muuttaa liian kauaksi äidistä jne). Äidin kuoltua jonkun ajan kuluttua tuli tietynlainen vapauden tunne. Tietenkään en toivonut enkä halunnut äidin kuolemaa, mutta tuli tunne, että nyt voin sitten tehdä ratkaisuni miettimättä niiden vaikutusta äitiin. Tänään kävimme perheeni kanssa katsomassa myytävänä olevaa taloa. Ajattelin heti, että nyt on ihan sama vaikka muutettaisiin tänne, kulkuyhteydet on aika huonot mutta eihän se äiti enää voisi tullakaan...
Vaikea selittää tuota vapauden tunnetta, sellainen katkera sävy siinä on. Joku teistä kirjoitti jotenkin niin, että on sellainen tunne, että äiti olisi kuitenkin mukana ja neuvomassa elämän käänteissä, käskisi keskittyä elämiseen. Mulla on tullut nyt tässä surussa samanlainen vaihe. Pääsiäinen oli tosi vaikea, ja sitten tuli tunne kuin äiti olisi ravistellut elämään näiden elävien kanssa, keskittymään lapsiini ja mieheeni. Jotenkin on nyt helpompaa, vaikka äiti onkin mielessäni jatkuvasti, ja ikävä iskee välillä tuskaisen kovana. Mutta nyt kun äidin kuolemasta on kulunut 9 kk, pahin tuska ja ahdistus on poissa. Vieläkin itkettää, ja sitä ihmettelee elämän epäoikeudenmukaisuutta. Katkeruus ja viha kummittelee yhä mielessä. Paljon on vielä itkua edessä, sen uskon. Paremmista päivistä kannan syyllisyyttä, vaikka tiedän ettei äiti niin haluaisi.
Kyynelsilmä, elämäntilanteesi, jossa on pieni lapsi ja itselläsi iso menetys, ei ole helppo ja se heijastuu varmasti myös parisuhteeseen. Meillä on ollut välillä myös aika vaikeeta, pienet lapset ja tämä suuri suru. Aikaa ja energiaa parisuhteen hoitamiselle ei juuri ole. Vaikeina hetkinä se ikävä äitiä iskee tosi lujaa, tekisi minunkin niin mieli edes soittaa...Tsemppiä ja jaksamista Sinulle!
surusyksy | 23.5.2006 klo 21:14:37