Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Tiltu_R:n taannoiseen viestiin...
Voi Tiltu_R! Voimahalaus Sinulle! Minulla oli toissapäivänä ihan samanlainen päivä kuin sinulla, joten luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu! Olin ajatellut kirjoittaa päivästäni palstalle otsikolla syyllisyys. Käyn mielessäni niitä muutamaa viikkoa, jotka äidin sairaudesta tiesimme. Miksi juttelimme vain niitä näitä, miksi en puhunut äidille enemmän tunteistani. Kävin äidin luona sairaalassa 1-2 kertaa päivässä, mutta nyt tuntuu, ettei sekään ollut riittävästi. Äidin luona ollessani olin poissa pienten lasteni luota, jotka olivat tilanteesta ihmeissään. Kotona ollessani tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut äidin luona. Koko ajan olin poissaoleva ja hermostunut, lapseni kärsivät varmasti valtavasti. Vasta aivan viimeisinä päivinä puhuimme hieman kuolemaan liittyvistä asioista, lähinnä hautajaisiin liittyen äiti esitti muutaman toiveen. Vain kerran annoin tunteilleni vallan ja itkin hieman. Onneksi kirjoitin äidille tunteistani ja kerroin miten paljon häntä rakastan. Mutta kirjeessäkin olin jotenkin ”liian reipas”. Tuntuu, että toimin ihan väärin. Minäkin ikään kuin koneellisesti vain hoidin äitiä; ”no niin, pestään nyt hampaat/rasvataan kädet/tuonko sinulle jäitä mukiin/oletko pyytänyt aina tarvittaessa lisää kipulääkettä”. Tuntuu, että toimin jotenkin tosi kylmästi. Olin äidin luona kuolinhetkellä, mutta ei sekään poista syyllisyyttä. Lisäkseni äidin luona oli pari muuta sukulaista. Silittelimme äitiä ja puhuimme hänelle. Välillä vain pidimme äitiä kädestä, mutta muistelimme keskenämme menneitä, jopa nauroimme! Äiti oli syvässä unessa, mutta toivon hänen aistineen läsnäolomme. Jälkikäteen vaan kaduttaa, että nauroimme. Jospa äiti kuuli naurumme, mutta ei pystynyt ymmärtämään puhettamme, että nauroimme iloisille hetkille, joita hänen kanssaan vietimme. Ettei äiti vaan ajatellut, että meillä oli hauskaa hänen kuolinvuoteellaan! Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että saavuttuamme saattokotiin vaan järjestelin äidin tavaroita sen sijaan, että olisin vain istunut vieressä. Enhän voinut tietää, että äiti olisi poissa vain tuntien kuluttua, kunto romahti niin äkillisesti. Mutta silti…Nyt tuntuu, että muistan joka ikisen poikkipuolisen sanan, jonka olen äidille elämäni aikana sanonut! Käyn tilanteita läpi ja ajattelen, että miksi tein niin ja näin. Olimme äidin kanssa todella läheiset ja välimme olivat hyvät, mutta totta kai aina välillä oli myös erimielisyyttä. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, etten tajunnut äidin oireiden vakavuutta. Äiti ehti kärsiä muutaman kuukauden ihmeellisistä oireistaan, joille lääkärit eivät löytäneet syytä (näin jälkikäteen: kuinka tarkkaan edes tutkivat!). Miksi minä en ottanut äitiä vakavasti! Äidin puhuessa oireistaan tyynnyttelin (=vähättelin?) niiden merkittävyyttä, ja sanoin aina että ei se mitään vakavaa ole! Halusinko uskoa niin, vai enkö vain kuunnellut äitiä tarpeeksi tarkkaan! Välillä olin jopa ärtynyt, kun äiti mainitsi oireistaan. Häpeän sitä! Voitte uskoa, että olin shokissa, kun pari viikkoa ennen äidin kuolemaa oireet todettiin laajalle levinneeksi syöväksi. Toisaalta, äiti ei koskaan kertonut meille miten kipeä todellisuudessa oli (kertoiko lääkäreillekään?). Sairaalassakaan hän ei valittanut kipujaan. Tiedän, että syyllisyys on osa suruprosessia, mutta…voi kun voisin kelata aikaa taaksepäin, niin paljon tekisin toisin! Anteeksi tämä vuodatus omista tunteista. Mutta Tiltu_R, et ole tunteinesi yksin!Voimia!
- Tiltu_R:n taannoiseen viestiin...surusyksy