Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Ahdistaa...
Ahdistaa... Äidin kuolemasta on nyt melkein kaksi kuukautta. Hän kuoli nuorena ja itsekin olen mielestäni liian nuori jaksamaan elämään koko loppuelämän ilman äitiäni. Myös isäni on masentunut. Hänkään ei uskonut, että joutuisi elämään yksin, ehkä jopa koko loppuelämänsä.Mikään ei juurikaan kiinosta. Teen kyllä asioita normaaliin tapaan ja ehkä jopa enemmänkin, että pääsisin pois todellisuudesta. Todellisuudesta, joka on karu, kylmä ja pelottava. ”Kuolema kuuluu elämään”. Niinhän se kuuluu, mutta kun vain saisi lähteä täältä jotenkin ”normaalisti”. Syöpä on hirveä tauti ja en haluaisi kenenkään joutua kokemaan sitä. Jos itse joskus joudun samaan tilanteeseen tai joku lähimmäisistäni, en tiedä kuinka jaksan sitä enää. En haluaisi edes jaksaa...
Itken lähes joka päivä, mutta itku ei edes ole se vaikea asia. Ahdistus painaa. Kukaan ei oikein osaa auttaa. Ystävät eivät osaa sanoa oikeita sanoja ja muutenkin tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä.
Äidin lähtö oli vaikea. Hän oli erittäin elämänhaluinen ihminen ja jaksoi toivoa viimeiseen saakka parantumista. Näen hänen surkistuneen olemuksensa päivitäin ja en oikein edes muista enää, miltä hän näytti terveenä. Toivottavasti vielä muistaisin.
Miten tähän elämään saisi taas jotain järkeä?
- Ahdistaa...Tracy
- Re: Ahdistaa...miehen vaimo
- Re: Ahdistaa...orvokki
- Re: Ahdistaa...tulppu
- Re: Ahdistaa...riikka70
- Re: Ahdistaa...Tracy
- Re: Ahdistaa..."helinä"
- Re: Ahdistaa...tulppu
- Re: Ahdistaa..."helinä"
- Re: Ahdistaa...Tracy