Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Rakas äitini nukkui pois

Hei Tuulia ja muut,

Kirjoitan palstalle ensimmäistä kertaa, vaikka olen täällä usein käynytkin. Minun äitini kuoli haimasyöpään puolitoista vuotta sitten. Äitini sairaus kesti vajaat 11 kuukautta. Tuo vuosi oli rankaa aikaa, nyt näin jälkeen päin ajateltuna, sen uskaltaa itselleen myöntää. Vaikka jotenkin sisimmässäni tiesin, ettei äitini tule sairaudesta selviämään, en missään vaiheessa antanut itselleni lupaa myöntää tätä karmivaa totuutta. Päivät menivät välilä paremmin, toisinaan taas tosi huonosti.

Kaksi päivää ennen äidin kuolemaa, äiti kuitenkin piristyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kaiken entisen elinvoimansa takaisin. Hän söi ruokaa, mitä ei ollut tehnyt pitkiin aikoihin, naureskeli omaa fyysistä heikkouttaan ja oli kaikin puolin iloisen ja onnellisen oloinen. Tuolloin ajattelin, että kyllä tästä selvitään, nyt joka päivä sama annos ruokaa ja naurua.. olin onnellinen. Seuraavana aamuna tilanne oli kuitenkin toinen. Äidin kunto oli romahtanut niin, että sairaalaan oli mentävä. Viimeisen kerran. Kun kotoa lähdimme, en uskonut että se olisi viimeinen matka sairaalaan. Puolitoista vuorokautta myöhemmin enkeli tuli äidin luo ja vei äitini oman äidinsä luo. Näin haluan uskoa.

Tuosta lauantain aamuyöstä alkoi minun selviytymistarinani. Ensimmäinen tuntemukseni yöllä oli helpotus siitä, ettei äiti enää kärsi kivuista. Toisena tuli suru siitä, ettei äiti vielä halunnut mennä. Äiti toivoi sairauden edetessä vain, ettei joutuisi lupumaan meistä lapsistaan vielä näin varhain (tätä äidin lausetta en unohda koskaan). Tyhjyys iski minuun, ja mietin heti että missä äiti matkaansa nyt tekee.. ensitunnit olivat lohdullisia, mutta myös haikeita.. niin haikeita, elämäni suurin ”peruspilarnii” oli poissa.
Ensimmäinen ja toinen päivä olivat kuin pysähtyneitä, kuin olisi ollut hiljainen pyhäpäivä. Itse toimin kuin robotti, otin kukkia ja suruvalitteluja vastaan, lähetin suruviestin äitini työkavereille. Välillä kyynel vierähti silmään kukkamerta katsellessa. Äidille kukkia, ajttelin..koska äiti tulee kotiin ja saan innolla kertoa kuinka paljon olemme kukkia saaneet. Äiti ei tullut. Ei seuraavanakaan päivänä. Suruni oli tuossa vaiheessa haikeaa, hiljaista surua.

Päivät menivät eteenpäin, hoidimme isäni kanssa hautajais- ja muita järjestelyjä. Kävimme vaihtamassa talvirenkaat (en tiedä miksi, ehkä jotta meillä olisi ollut jotain tekemistä). Vahdin isääni kuin pientä lasta, eihän hän vain itke, ole surullinen, tuskainen... tottaki hän oli, mutta sitä pelkäsin omaakin suruani enemmän. Päivä kerrallaan päästiin eteenpäin. Huomasin, etten antanut itselleni lupaa surra, olin kuin muille suojakilpenä surua vastaan. Kävi läpi mielessäni, äidin iloisia ilmeitä terveenä ja sitä miten ne sairauden myötä muuttuivat iloisista tuskaisiksi. Yritin kuulla mielessäni äidin äänen, sitä en kuullut..

Suru oli ensimmäiset kuukaudet jotenkin rauhallista. Itku tuli ajoittain, se oli kaipaavaa. Sitten noin puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen suru iski todella. Se oli tuskaista, kuin anelevaa. Ajattelin, että nyt olette pitäneet häntä minulta jo pois tarpeeksi, antakaa äitini takaisin. Tarvitsen häntä, minulla on puoli vuotta elämästäni kertomatta. Oli oli kuin äiti olisi viety minulta pois ja pyysin armoa antaa hänet takaisin. Mielessäni hain syyllistä, kuka tämän tuskan aiheutti, miksei lääkärit hoitaneet paremmin, olisinko itse voinut tehdä jotain paremmin. Ajattelin myös, että miksen minä sairastunut äidin sijaan. Kävin läpi koko tunnemylläkän. Tästä tunneryöpystä alkoi varsinainen selviytyminen, toipuminen.
Pala palalta elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Asiat alkoivat kiinnostaa, uskalsin taas elää. Elämä tuntui jopa hyvältä. Äidin ajattelu toi hymyn kasvoille, ei tuskaa, kipua. Aloin milessäni kertoa äidille taas elämästäni, kaikista mukavista kohokohdista. Teen tätä edelleenkin, se on minun tapani selviytyä, uskon että äiti kyllä kuulee. Pakkohan äidin on, se on äidin tehtävä.

Ajattelen monessa asiassa, mitä mieltä äiti tästäkin olisi, ja näiden varmojen tuntemusten kautta, jotka koen, äiti on edelleen elämässäni joka päivä. Kun minua mietityttää joku asia tai surettaan, katson taivaalle ja ajattelen äitiä, se helpottaa. Suru ja menetys kasvattaa ihmisetä, se on varma. Olin mielestäni jo hyvin aikuinen ennen äidin sairastumista, mutta nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin voin myöntää, että olin aika lapsi verrattuna siihen mitä nyt olen. Äidin menetys on nyt osa minun elämää. Vaikka olisin halunnut asoiden menevän toisin, äitini näkevän lapseni, minun hääni ja kaikki muut elämän huippuhetket, en voi kuin nöyrästi kiittää siitä ajasta jonka äitini oli elämässäni. Hän minut kasvatti, hän minua tuki, oli ystäväni. Hän teki minusta vahvan naisen, tietämättään että joutui jättämään minut niin varhain. Olen onnellinen ja KIITOLLINEN äidistäni, minun rakkaasta äidistäni, joka eli (sanan todellisessa merkityksessä) rinnallani 24 vuotta.

Suru vie aikaa, se on erilaista, joskus tuskaisaa, toisinaan taas lohdullista. Kaikki ne mitä surusta on kirjoitettu, pitää paikkansa, se vaiheet toteutui omallakin kohdallani, ehkä eri vaiheissa mutta kuitenkin. Uskaltakaa antaa itsellenne lupa surra, älkää ajatelko ajassa liikaa eteenpäin. Älkää ainakaan luoko itsellenne paineita surusta. Suru aaltoilee, antakaa sen tehdä niin, kyllä se ajallaan helpotta (klisee mutta totta). Antakaa surunne olla omanne, kellään ei ole samanlaista surua. Minä ainakin ajattelin kun olin surullinen, että tein surua yhdessä äitini kanssa. Itkimme monet itkut äidin kanssa yhdessä. Äitikin oli surullinen. Jos olisin sanonut tämän tuolloin ääneen, minun olisi varmasti viety lääkäriin. Se oli minun tapani surra. Annoin itselleni siihen luvan ja näin olen selvinnyt elämäni pahimmasta ajanjaksosta.
Nyt muistelen äitiä lämmöllä, kaivaten, rakastaen ja jälleennäkemistä (sitten vuosikymmenien kuluttua) odottaen. Siihen asti katson taivaalle ja hymyilen. Minulla on oma enkelini, joka on kanssani koko ajan.

Tässä minun tarinani lyhykäisyydessään. Toivon tästä olevan apua sinulle, kun käyt surutyötäsi nyt läpi. Itse ainakin löysin lohtua tältä palstalta. Kaikkea hyvää teille kaikille ja voimia surutyöhön. Antakaa surulle sen kaikki muodot, surkaa niin kuin teille parhaiten sopii. Kukaan muu ei voi ”määrätä” millainen sinun surusi on ja kuinka kauan se kestää.
Lämpimiä ajatuksia toivottaen,

Tiinaliina
Tiituliina | 29.7.2010 klo 10:01:58