Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: Oma kuolemanpelko
Mä luulen et toi voi kyl olla hyvinkin yleistä. Mä itse kun mu äiti sairastu ekan kerran syöpään kun olin 10vee olin ensinnäkin ihan varma että minä olin jotenkin syövän äidilleni aiheuttanut koska en ollut ollut tarpeeksi "kiltti tyttö", mitä se nyt tarkoittaakaan. Luulin että se oli Jumalan rankasu mua kohtaan, että ne vie multa äidin koska olen hänelle kiukutellut enkä osannu arvostaa häntä. Sitten mulle tuli varma tunne siitä että mulla itellä on syöpä tai joku tappava tauti. Ja tulin lopputulokseen että se on sielä kaikista häpeällisimmässä paikassa josta ei uskalla kellekkään kertoa, eli vaginassa. Ja sit iski masennus, ja olin varma et mul on joku tappava tauti et kuolen kohta, en tajunnu et mu väsymys ja se et jaksanu enää tehä mitään enkä innostuu mistään oli vaan oireita masennuksesta, eikä mistään fyysisestä taudista. Mä pyysin äidiltä et pääsisin lääkärille ja ne tutki mut kunnolla eikä mitään löytynyt (mul oli yksityisvakuutus nii käytiin yksityisellä, ei ne varmaa tollasia tutkimuksia ois tehny julkisilla). Sain ns. terveen paperit mut siltikin pelkäsin et se syöpä on vaan jossain et sitä ei voi viel huomata et mä tuun koht kuolee. Kukaan ei tajunnu et olin masentunut ja oisin tarttenu siihen hoitoon. Ei se lääkäri siel yksityiselläkään. Ja muutenkin varmaan koko perhe keskitty äidin hoitoon ja paranemiseen eikä sit tajunnu et mä oisin tarvinnu jo sillon apua. Jos sillon oisin saannu jo apua masennukseen ja paniikkikohtauksiin nii must ei välttis ois tullu nii pahoja mielenterveysongelmia myöhemmin.Nyt tällä hetkellä, kun oon 26vee ja äiti kuoli syöpään reilu puol vuotta sitten en enää pelkää ite syöpää. Mulla taitaa olla nii paljo surua ja huolia et en pysty ees sellasta ajattelemaan. En tiiä miten mulla sit meni ohi se syövän- ja kuolemisenpelko lapsena. En oikeen muista. En tiiä miten oikeen sua neuvoisin. Muuta ku et sun varmaan kandeis mennä juttelee psykologille, ehkä terapia ois paikallaan? Mulle terapia on ollut tosi vahva tuki tän surun aikana.
kovasti voimia ja tsemppiä. En tiiä oliko mun vastauksesta mitään hyötyä, toi oli vaan mun tarina.
<3
- Oma kuolemanpelkomiksi
- Re: Oma kuolemanpelkomilka
- Re: Oma kuolemanpelkoIskän tyttö
- Re: Oma kuolemanpelkosutinah
- Re: Oma kuolemanpelkoHempukka
- Re: Oma kuolemanpelkosutinah