Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: KIITOS!
Minäkin haluan kiittää teitä kaikkia ihania ihmisiä, jotka kirjoitatte tälle palstalle ja luette toisten viestejä. Myös te olette joutuneet osaltanne kohtaamaan suuren surun ja menettäneet läheisenne. Kukaan muu ei voi ymmärtää tätä surua kuin toinen saman kokenut. Kevättalvella kirjoittelin tänne tiuhaan. Edelleen käyn sivuilla päivittäin, mutta olo on vähän sama kuin Tiltulla, ajatukset pyörii kehää ja tuntuu että on jo sanonut kaiken...Välillä on olo ollut niin lohduton, ettei löydy edes lohdun sanoja uusille surijoille.Rohkaisun sanoiksi teille kaikille sanottakoon, että ehkä se aika tosiaan tekee tehtävänsä...Äidin kuolemasta tulee huomenna 10 kk. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni kamalimmat, vaikka niihin sisältyy ihaniakin asioita kuten kuopuksen syntymä. Mutta, nyt tänään ja tässä minusta tuntuu, että elämä jatkuu sittenkin, ja se saakin jatkua. Olen antanut itselleni LUVAN, että elämä voi jatkua. Olen pitänyt äidistä kiinni, suru ikään kuin pitää äidin lähellä. Välillä olisin halunnut pysäyttää ajan, jokainen päivä vei kauemmaksi äidistä. Mutta rakkaan äitini viisaat sanat kantavat minua..."ikävä ei katoa koskaan, mutta se muuttaa muotoaan. Aika tekee tehtävänsä". Nuo äidin sairaalassa lausumat sanat ovat mantrani. Ne ovat minulle "äidin lupa" ja hyväksyntä sille, että elämä saa ja sen pitää jatkua. Elän ja olen iloinen siitä. Suunnittelemme perheen kanssa tulevaisuutta. Välillä katkeruus iskee, miksi äiti ei voi olla jakamassa kanssamme onnen hetkiä? Mutta tämä tilanne vaan on hyväksyttävä, kun pakko on. Aiemmin en ole edes halunnut äidin kuolemaa hyväksyä. Nyt olen antanut itselleni luvan, pikku hiljaa...Entä ikävä, onko se lientynyt? Ei yhtään. Kaipaan niin, että koskee. Nytkin kyyneleet polttavat poskella, kun kaipaan äitiä niin. Mutta nyt hellin ikävääni, se on minulle merkki suuresta rakkaudesta. Toivon, että te, joiden tunnelin päässä ei vielä näy valoa, jaksatte puskea tienne surun läpi. Päivä päivältä, elämä helpottaa, ja valoa näkyy taas...eikä se tarkoita, että "pettäisitte" rakkaanne. Näin "positiivisella" mielellä olen tänään. Voi olla, että huomenna putoan taas syvälle suruun, mutta nyt täytyy olla tyytyväinen, että on hieman helpompaa. Voimia teille, ja kiitos siitä että olette olemassa ja tukemassa.
- KIITOS!Kristiina
- Re: KIITOS!muistot
- Re: KIITOS!harmitalvi
- Re: KIITOS!tuulapirkko
- Re: KIITOS!pinjaenkeli
- Re: KIITOS!susie
- Re: KIITOS!Leskeksi joutunut..
- Re: KIITOS!tuulapirkko
- Re: KIITOS!Tiltu_R
- Re: KIITOS!surusyksy