Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Lähipiirissä syöpäpotilas
Re: Miten puhua omista tunteistaan?
Minäkään en osaa antaa neuvoa, miten puhua näistä vaikeista ja kipeistä asioista. Ymmärrän sinua, sillä minun äitini sairasti yli 5 vuotta. Seurasin hänen sairauttaan hyvin läheltä ja olin kaikessa hänen läheisin tukensa ja apunsa koko hänen sairautensa ajan.Minun äitini ei peitellyt sairautensa kulkua ja hoitojensa vaiheita. Tiesin aina, missä mennään. Äitini halusi elää sairautensa kanssa mahdollisimman normaalia elämää ja tavallaan yrittää välillä "unohtaa" olevansa vakavasti sairas. Uskonkin, että niin hänen, kuin meidän läheistenkin piti ajatella niin, jotta olisimme jaksaneet elää vuosikausia epävarmassa tilanteessa ja pitää yllä toivoa huomisesta, vaikka kahden vuoden sairastamisen jälkeen tulikin selväksi, ettei taudista parane.
Henkisistä asioista, kuten kuolemasta, emme puhuneet milloinkaan. Äitini sanoi kerran, että siitä pitäisi joskus puhua, mutta sitä aikaa ei ehtinyt koskaan tulla. Olin omasta puolestani sanonut, että olisin valmis puhumaan, sitten jos ja kun äitini sitä haluaisi. Tiedän, että äitini pohti asioita yksin.
Minäkin pidin huolta ja surua sisälläni monet vuodet. Ajattelin, etten halua äitini surevan minun pelkoani ja ahdistustani ja joutuvan lohduttamaan minua oman surunsa keskellä. Äitini mainitsi kerran eräästä syöpäsairaasta ystävättärestään, joka oli kertonut, kuinka raskasta oli nähdä omien lasten suru ja tuska ja yrittää lohduttaa heitä. Tuolloin tiesin tehneeni oikein, kun ajattelin, etten halua äitini harteille oman suruni taakkaa. Minä olin tyttärenä aina se, joka olin tukemassa ja auttamassa, valamassa uskoa ja toivoa huomiseen, tuomassa iloa äitini elämään monin tavoin.
Nyt jälkikäteen, kun äitini kuolemasta on kulunut kohta 8 kk, olen alkanut kaivata sitä, että elämästä ja kuolemasta olisi joskus puhuttu. Miksi kuolemasta ei ylipäätänsäkään puhuta silloin, kun ollaan vielä terveitä ja asiat ovat hyvin? Kuolema on meidän kaikkien osa tässä elämässä. Elämme kuitenkin elämäämme kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan.
Äitini sairausaikana kuolemasta ei voinut suoraan puhua, koska sairauden kanssa piti yrittää keskittyä elämiseen eikä kuolemiseen. Loppuaikana kuolema tuli ehkä jo liian lähelle, niin, että äitini ei kyennyt enää puhumaan siitä, vaikka ajattelikin sitä ja olisi ehkä aikaisemmin halunnutkin puhua siitä.
En tiedä, olisiko puhuminen helpottanut häntä (ainakaan enää siinä vaiheessa, kun mitään ei ollut tehtävissä) vai ei. Itseäni se olisi ehkä helpottanut, mutta en voinut tuossa tilanteessa ajatella itseäni, vaan äitiäni. Se, että siitä ei puhuttu, oli hänen valintansa ja sitä halusin kunnioittaa loppuun saakka.
Olimme läheisiä ja tiesimme varmaan toistemme ajatukset, vaikka emme niitä ääneen lausuneetkaan. Jouduttuani hänestä luopumaan kaipaan sitä, ettemme itkeneet yhdessä yhteistä tuskaamme ja lohduttaneet toisiamme. Ehkä kaipaan sitä juuri siksi, että kaipaan häntä niin. Kaiken, minkä teimme tai jätimme tekemättä, teimme suuresta rakkaudesta toisiamme kohtaan. Se minun on hyväksyttävä. Vaikka voisin palata ajassa taaksepäin, en tiedä, tekisinkö mitään kuitenkaan toisin.
- Miten puhua omista tunteistaan?murheellinen
- Re: Miten puhua omista tunteistaan?Enkelintytär
- Kiitos!murheellinen
- Re: Kiitos!Karhutar