Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Lähipiirissä syöpäpotilas

Re: Miten puhua omista tunteistaan?

Juuri niin Enkelintytär...teemme yleensä valintoja sen mukaan mitä sydämmemme sanoo, kun joudumme tarpeeksi vaikeiden kriisien keskelle. Ja ei todellakaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kohdata ja käsitellä syöpään sairastumisen ja kuoleman kaltaisia asioita. Jokainen tavallaan.

Minulla oli onni, että pystyimme äitini kanssa puhumaan kaikesta. Tosin äitini tila heikkeni niin nopeasti, että puhuminen kävi hyvin nopeasti todella työlääksi ja sanottavat piti harkita tarkoin. Myös me pidättäydyimme hyvin nopeasti jatkuvasta suremisesta, se olisi ollut puolin ja toisin liian raskasta. Niinpä yritimme vain nauttia viime hetkistä yhdessä...tosin helppoa se ei ollut näin nopeasti etenevän syövän kanssa.

Itselläni oli myös, täysin itsekäs, tarve kuulla miten äitini suhtautui kuolemaan. Lykkäsin siitä puhumista viimeiseen asti, koska koin sen aika henkilökohtaiseksi ja hiukan tungettelevaksikin kysymykseksi. Onneksi lopulta otin asian puheeksi ja sain mieleeni rauhan...pystyin levollisin mielin saattelemaan äitini viimeiselle matkalleen täältä pois. Näissä asioissa on mielestäni edettävä vain tilanteen ja sydämmensä mukaan. Sekin on tietty hyvä muistaa, että menetettyjä tilaisuuksia ei enää saa elämässä takaisin...kuolema on kuitenkin luonnollinen osa elämäämme ja siitä pitäisi kaikkien pystyä puhumaan, oli sitten terve tai ei.

Toista ihmistä on vaikea saada avautumaan käskemällä, mutta omista tunteistaan voi aina puhua. Ehkäpä ajan kanssa myös toinen osapuoli pystyy jakamaan tuntojaan.

Oman äitini kohdalla alusta asti meitä kaikkia kehotettiin puhumaan tapahtuneesta, tulevasta ja tunteistamme. Jutellessani äitini kanssa ensimmäisiä kertoja sairastumisesta huomasin, ettei se ollut hänelle helppoa. Niinpä kysyinkin häneltä olisiko ulkopuoliselle helpompaa jutella näin aluksi, ja hän totesikin asian ehkä olevan niin...hänen huolensa ja surunsa koskettivat liian paljon meitä, joten hänen oli vaikea puhua niistä suoraan meille. Vakava sairaus ja kuoleman läheisyys herättävät niin valtavasti tunteita ja ajatuksia, että niiden prosessoimiseen tarvittaisiin paljon aikaa...harvoin sitä vain annetaan tarpeeksi.

Itse kerään nyt voimia ja yritän opetella elämään enemmän äitini lailla...ja ilman häntä.
kaamos | 9.1.2008 klo 00:35:51