Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Tulevaisuus


Olen sairastanut syöpää 2 kertaa. Ensimmäinen syöpäni oli rintasyöpä kun olin vasta 20-vuotias. Toinen rinta poistettiin mutta vartijaimusolmuke oli puhdas joten en saanut lisähoitoja. Silloin päätin että siitä eteenpäin elän jokaisen päivän täysillä. Jos aamulla työhön meno tuntuu vaikealta, vaihdan työtä tai työpaikkaa. No minulla on mielenkiintoinen työ ja onneksi myös mukavat työpaikat joten ei ole tarvinnut vaihtaa. En ole jättänyt mitään asiaa tekemättä ajatellen että sitten joskus vaan tehnyt ja kokeillut asioita sen mukaan kuin olen voinut.

2 vuotta sitten minulla todettiin munasarjasyöpä varsin levinneessä vaiheessa, joten uusimisennuste oli jo lähdössä erittäin suuri. Sytostaattikuurin loputtua syöpä uusiutui puolen vuoden päästä ja kaikenlaisia ongelmia oli. Nyt olen saanut 12 kertaa uudelleen sytostaatteja ja tällä erää kuurit ovat ohitse. Eli nyt sitten odottelen koska syöpä uusii ja toivon että edes puoli vuotta taas menisi. Syövästä on tullut minun krooninen sairauteni.

Olen käynyt työssä koko ajan viimeisen hoitokuurin aikana ja jatkan edelleenkin työssä. Olen aina ollut tulevaisuuteen suuntautuva, asioiden suunnittelija ja toteuttaja. Nyt olen huomannut että tässä suhteessa alkaa olla vaikeata. Kun tuntuu että tulevaisuuteen ei samalla tavalla voi luottaa kuin ennen, huomaan innostukseni alkavan laantua. Toisaalta olen aina osannut nauttia olemassaolevasta ja pienistä asioista mutta nyt sekään ei oikein tunnu riittävän. Ja huomaan että teen ikään kuin jäähyväisiä koko ajan, vähennän osallistumistani, saattelen keskeneräisiä projekteja loppuun mutta en aloita uusia. Joskus tuntuu että ikään kuin liuennan itseäni pois. Haluaisin puhua kuolemasta elämyksellisenä asiana mutta en raaski rasittaa miestäni tai ystäviäni koska sairauteni ahdistaa heitä sanomattomasti jo nyt. Kuolema ei toki ole ajankohtainen mutta haluaisin silti siitä jutella jonkun kanssa ja käydä hieman elämääni lävitse.

Olen miettinyt psykologia. Onko kenelläkään kokemusta asiasta? Rohkenevatko he antautua keskusteluun kuolemasta? Tiedän että sairaalapastorit käyvät paljon näitä keskusteluja mutta jollain tavalla vierastan pappeja.
anneli49v | 11.9.2007 klo 19:29:27