Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Neuvoja kaipailisin/kyhmy rinnassa

Hei Pelkokerroin,

Tarkoitatko, että lähtivätkö hiukset sädehoitojen takia? Eivät lähde, vaan kasvavat jo sädehoitojen aikana takaisin;-) Ne ovat ne sytostaatit, jotka irrottavat hiuksia, niin että mieluummin ajaa päänsä kaljuksi kuin katselee sitä miehekkäästi pakenevaa hiusrajaa. Ja kyllä sen brasiliaisen karvanpoistonkin saisi sillä perinteisellä keinolla pienemmin (sielun) vaurioin.

Lapset ottivat kaikki nämä muutokset todella hienosti vastaan, sillä tämänkin asian kerroin heille vuorollaan huumorin ja leikinkin varjolla. Kerroin, että äiti saa nyt niin kovia lääkkeitä että tukka ja kynnetkin melkein lähtevät, mutta sitten kun äiti saa levätä, ulkoilla ja syödä hyvää ruokaa, hän paranee ja hiukset kasvavat takaisin. Siinä se, eikä sitä asiaa sen enempää ihmetelty - paitsi, että päätäni siliteltiin ja minusta pidettiin muutenkin huolta tavallista enemmän.

Kuopus varsinkin, jos näki minua missään pitkällään, alkoi kiikutella minulle vilttejä, ja hän määräsi minulle lukuisia omin käsin piperrettyjä pullareseptejä, että paranisin oikein, oikein nopeasti:-) Ei tällaisessa seurassa voi ollenkaan sairastaa synkin mielin, mutta totta kai, yksinäisyydessä, kun lapset olivat päivähoidossa, mietin elämää ja kuolemaa paljonkin, ja itkinkin, jos siltä tuntui. Sytojen aikana kyllä yllättävän vähän, mutta sädehoitojen aikana sitten enemmän. Silloin vasta uskalsin/saatoin antaa kunnolla tulla pelästyksen ulos.

Fyysisesti kunto oli kohtalainen, mutta kaikenlaista infektiota oli hoitojen aikana, niin etten lopulta niiden pelosta käynyt enää missään yleisissä jumppasaleissa enkä edes joogassa. Tein sitten vain kävelylenkkejä päivän kulloisenkin kunnon mukaan. Kun aloitin työt, niin silloin vasta huomasin, miten epäsymmetriseksi ryhtini oli mennyt, ja vuoden päivät tein lujasti töitä saadakseni yläkropan balanssiin. Apunani oli hyvä tarraproteesi, tulehduskipulääkkeet sekä fysioterapia, minkä lisäksi tietysti palasin rakkaisiin liikuntaharrastuksiin takaisin. Eli väsymystä tai mitään sen kaltaista en kokenut ennen kuin vasta aivan sytostaattien loppuvaiheessa, mistä alkoi tasainen mutta hidas nousu nykyistä kuntoa kohti.

Tuosta lähetteestä vielä. Käsin tunnusteltuna pattisi ei vaikuta isolta, mutta lopullinen kokohan paljastuu sitten vasta, jos se päätetään leikata. Todennäköisesti se leikataan, koska tuo kovuus ja osittainen liikkuminen = kiinnittyminen ei lupaa näin maallikon silmiin hyvää. Yleensä väitetään, että ne liikkuvat muhkurat ovat hyvälaatuisia, mutta ilman tarkempia tutkimuksia myös asiantuntijat voivat mennä arvioissaan harhaan. Niinpä tyydytään toivomaan vain tässä vaiheessa parasta ja hyvänlaatuista pattia - ja erityisesti sitä, että kainalossa ei olisi mitään.

Mutta se on hyvä, jos saat asiaasi esim. peruutusajalla kiirehdittyä. Näin minäkin tein, koska se kipu oli todella pelottavaa. Sitä ei voinut verrata mihinkään aiempaan kipuun, vaan se oli aivan omanlaatuistaan polttelua ja pistelyä kuin kipinästä tai nuolesta. Äänenä olen verrannut syöpäkipua noitapilliin, sillä niinhän ne imusuonet risteilevät siellä rinnassa kuin pienet madot tai käärmeet kohti kainaloa.

Saatan olla väärässä, mutta minusta aikaisemmat elämänkriisit helpottavat diagnoosista selviämistä, koska joku perustavanlaatuinen oivallus elämän hauraudesta on jo syntynyt. Minäkin olen kokenut elämässäni lapsettomuuden, lukuisia keskenmenoja ja yhden lähiomaisen syöpäkuoleman, niin että jotenkin olin jo valmistautunut uutiseen, vaikken tiennytkään odottaa sairautta omalle kohdalleni. Elämä oli kuitenkin osoittanut minulle jo aiemmin arvaamattomuutensa, niin että syöpäkin on vain osa sitä elämää - ja ihmisen kohtaloa.

Voimia edelleen toivoen,

Karhutar
Karhutar | 5.5.2009 klo 23:09:42