Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Naisten syövät

Re: Neuvoja kaipailisin/kyhmy rinnassa

Rintasyöpäleikkauksia tehdään niin paljon, niin että välttämättä ei tarvitse matkustaa omaa aluesairaalaa kauemmas. Rinnanpoistot ja kainalontyhjennykset tehdään päiväkirurgisena operaationa, ja joskus voi päästä jopa samanakin päivänä kotiin toipumaan.

Kuitenkin, jos imusolmukkeita on jouduttu poistamaan paljon, niin silloin haavan erittämistä saatetaan seurata sairaalassa parikin vuorokautta. Kainaloon laitetaan dreeni eli letku ja sen päähän pussukka keräämään leikkausalueelta erittyviä nesteitä. Jos haavan erittäminen on vähäistä, niin sen dreenin saa jo vuorokauden sisällä pois. Tässä tosin on eri sairaanhoitopiireissä erilaisia käytäntöjä, mutta aika laajasti kirurgit ovat sitä mieltä että kaikki tulehdusreitit (kuten dreeni) pitää tukkia. Näin se turvotuskin voi leikkausalueella olla vähäisempää.

Sairaslomaa saa leikkauksen jälkeen pari viikkoa, mutta vointi olla niin hyvä, että jo parin päivän päästä kaipaa takaisin töihin:-) Jos se kuitenkin on mahdollista, niin hyvä on käyttää nämä kaksi viikkoa voimien keräilyyn, koska patologin ja mammameetingin tulosten jännittäminen ottaa myös aikansa. Ja varsinkin, jos jo tietää, että edessä on useampia kuukausia kestävät hoidot, on voimien kerääminen niitä varten aloitettava viimeistään leikkauksen jälkeen.

Minäkin mietin, mitä oikein leikkauksesta ja sairaudesta pienille pojilleni kertoisin, koska viimeksi kun he olivat käyneet sairaalassa, he olivat nähneet ukkinsa kuolemansairaana. Minä en tietenkään sellaista käsitystä halunnut itsestäni antaa, mutten kuitenkaan liioin peitellä sitä, mitä parhaillaan on tapahtumassa. Niinpä olin alusta saakka kertonut, että minulla on kipeä patti rinnassa, ja lääkäri ottaa siitä neulalla näytteen katsoakseen onko patti vihainen vaiko kiltti. Jos se on kiltti, niin sitä seurataan ja jos se on vihainen, niin se leikataan, ettei äiti sairastuisi lisää. Ja näin askel kerrallaan preppasin poikiani siihen, että toista rintaa ei kohta ole.

Heräämöstä päästyäni en ollut itsekään asiaa uskoa. Poistettua rintaa kutitti, ja kun yritin rapsuttaa, niin perhana, sormet haroivat vain tyhjää. Varovaisesti kurkistin paitani alle, ja siinä se oli koko komeus, rintakehän toinen puoli umpeen niitattuna - taas niillä huonekaluniiteillä ikäänkuin. Mutta siitä se oivallus syntyi: olen niin lujaa tekoa, että rintakehänkin voi teräksellä kirjoa, ja näin sanoin pojillenikin vähän kuin kaikkia rohkaistakseni ja leikkiä laskeakseni.

Mutta itkuhan siinä tuli, kun kotiinlähtöpäivänä tapasin leikanneen kirurgini, joka sanoi paitsi poistaneensa rinnan, myös noukkineensa kaikki imusolmukkeen ns. lapaluuta myöten, ja kyljestäkin kuulemma melko alhaalta - kaiken "epäilyttävän" niin sanoakseen. "Ja kainalo oli täynnä syöpää," hän sanoa tärskäytti ihan suoraan, niin että haukoin henkeäni oikeastaan haluamatta uskoa sitä, mitä kuulin. Mutta niin tämä nainen vain väitti, ja sen uutisen kanssa sitten piti lähteä kotiin keräilemään voimiaan ja valmistautumaan levinneisyystutkimuksiin.

Minusta tuntui, että sen alun nousin kuin ylämäkeä, mutta koko ajan hain lohtua omista harrastuksistani, kirjallisuudesta ja kaikista ihmisistä, jotka vähäänkään jaksoivat kuunnella ja osoittaa myötätuntoa. Siinä vaiheessa löysin myös nämä foorumit, jotka myöhemmin osoittautuivat tosi arvokkaiksi paikoiksi, kun hain tsemppiä hoidoista selviytymiseen. Joten jotenkin uskomattomalla tavalla kaikki kuitenkin järjestyi alun shokkitunnelmista huolimatta.

Tuli mm. vastaan se oivallus, että olin kaikesta huolimatta elänyt ainutlaatuisen elämän, ja jos lähtö tulisi heti, en kuitenkaan olisi Jumalalleni vihainen enkä elämästäni katkera. Oli paljon asioita, mitä olin ehtinyt kokeilla, ja oli paljon asioita, jotka olivat vielä kokematta. Joten kun vietin yhden yön sairaalahuoneessani yksin, katsellen sitä keväistä, heräilevää maisemaa, tunsin olevani kuin elämäni laella katsellen alas vihertäviin laaksoihin. Ja kun siihen näkymään sain rakkaimpani - mieheni ja lapset - nousemaan sairaalan mäkeä ylös, niin ainut sana, millä silloin kuvailin tunteitani, oli Kiitollisuus. Olin saanut elää ja saan elää vieläkin: se visio ja tunne oli vahva.

Taisin olla vielä leikkaussalin mömmöissä, mutta vähänkös siitä:-) Jotenkin jos sinäkin vain saat itsellesi hyvän vision, niin pidä se mielessäsi ja tukeudu siihen, tuli mitä tuli. Sinulla on hyvä, ainutlaatuinen elämä ja olet ansainnut sen vastakin! Ja sori, jos tuli paljon tekstiä, mutta tämä vuosipäivän lähestyminen herkistää: kaksi vuotta sitten olin täsmälleen samassa tilanteessa kuin Sinä!

Mutta edelleenkin hyviä uutisia toivoen

Karhutar
Karhutar | 4.5.2009 klo 22:45:10