Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: yksin on vaikeaa
Mieheni kuolemasta on nyt kulunut noin 4 kuukautta. Hänellä todettiin syksyllä 2007 nelosluokan aivokasvain. Perusterve 59 vuotias mies, töistäkin ollut sairaana vain joitakin päiviä koko työuransa aikana. Otin selvää ja tiesin jo hyvin pian, että taudista harva selviää kovin pitkälle. Mieheni taistelutahdon, hänen hyvän peruskuntonsa ja äärettömän hyvin hoitojen johdosta saimme 2,5 vuotta "lisäaikaa". Yhteisiä vuosia meille ehti ennen hänen kuolemaansa kertyä 37.Vasta viime marraskuussa mieheni sanoi minulle, että nyt hän tajuaa, että tämä tauti vie hänet - siihen asti hän oli varma, että selättää taudin. Hän oli laatinut hoitotestamentin ja lopulta helmikuun 2010 alussa hän, oltuaan joitakin päiviä sairaalassa, jäi saattohoitoon kotiin. Lääkäri antoi tuolloin ennusteen muutamasta päivästä muutamaan viikkoon - saimme lopulta kaksi kuukautta, jotka nyt ajatellen ovat tärkeimmät elämässäni. Kasvaimen aiheuttamista oireista huolimatta pystyimme puhumaan rakkaudesta, kuolemasta, hautajaisista, elämän jatkumisesta- En ollut yhteisten vuosiemme aikana todella ymmärtänyt, kuinka valtavan paljon hän sekä minua että lapsiamme rakasti, vaikka olimme mielestäni onnellinen perhe. Tällä määrällä rakkautta uskon jaksavani eteenpäin aivan järjettömästä ikäv ästa ja surusta huolimatta. Mieheni puhui paljon ennen kuolemaansa ja sanoi minulle melko loppuvaiheessa toivovansa, että voisin jatkossakin olla onnellinen - sitä harjoittelen nyt.
Itken lähes päivittäin, mutta nauran myös lähes päivittäin. Tiedän, ettei hän halunnut minun tai lastemme perheineen seisahtuvan suremaan. Hän toivoi, että hänestä puhutaan ja hänet muistetaan osana isoa perhettämme, vaikkei hän enää läsnä olekaan. Vaikeinta on saada hänen muistonsa säilymään lastenlapsille, jotka ovat niin kovin pieniä vielä. Nuorin heistä syntyi vasta kuukausi mieheni kuoleman jälkeen, joten yhteiset kuvatkin puuttuvat.
Myös tämä runo antaa meille kaikille lohtua;
"En ole jättänyt teitä, en ole vaiti,
olen lintujen laulu taivaalla,
olen kuiskaus viljapellolla,
olen henkäys rakkaani poskella.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun,
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä."
Valtavan suuresta surusta huolimatta uskon, että jaksan eteenpäin yhteisten muistojemme myötä ja ehkä joskus tulevaisuudessa haluan luoda myös uusia, yhtä ihania muistoja.
Suru vaatii meiltä jokaiselta oman aikanansa, näin uskon ja toivon jaksamista kaikille rakkaansa menettäneille.
- yksin on vaikeaalipe
- Re: yksin on vaikeaasutinah
- Re: yksin on vaikeaaKatar67
- Re: yksin on vaikeaaRakastettu