Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: yksin on vaikeaa
Hei, kovin tutuilta kuulostavat nuo tuntemuksesi. Mieheni sairastui ensimmäisen kerran 2008 syksyllä ja leikkauksen ja syt.hoitojen myötä parani ja palasi työhönkin. Sairaus uusiutui rajusti maaliskuussa tänä vuonna ja toukokuun lopulla hän menehtyi. Näin jäin leskeksi ja 13-vuotiaan tyttömme yksinhuoltajaksi vasta vähän päälle nelikymppisenä.Elän vieläkin aikoja, jolloin järki sanoo, että tapahtunut on totta, mutta tunnepuoli ei tahdo sitä todeksi uskoa. Välillä on toki hyviäkin päiviä, jopa useampia, mutta sitten vastapainoksi itkun ja alakulon päiviä. Sellaista tunteiden vuoristorataa mennään.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, ettei rakkaan ihmisen poismenoon voi juurikaan valmistautua, vaikka ennakkoon voi kuvitella niin tekevänsä kun toinen sairastaa ja vointi hiipuu. Ei siinä vaiheessa kuitenkaan osaa edes kuvitella, mitä on ikävöidä toista tietäen ettei hän palaa. Minä en ainakaan edes tajunnut, että tuollaista ikävää voi olla olemassa. Koko elämä menee uusiksi, ei ole rinnalla sitä toista, jonka kanssa on tottunut jakamaan kaiken. Ystäväni sanoikin minulle, kun näitä asioita hänen kanssaan puin, etten menettänyt vain puolisoa vaan parhaan ystäväni siinä samalla ja näinhän se on.
Vastauksia ja pärjäämiskeinoja minun on vaikea esittämiisi asioihin antaa, mutta kirjoitin sillä ajatuksella, että jos edes se tieto, että meitä samanlaisten tuntemusten kanssa kipuilevia on kuulolla, vähän auttaisi. Kuulostat jo ottaneesi käyttöön mielestäni hyviä keinoja mm. fyysisestä kunnosta huolehtimisen ja ihmisten joukkoon lähtemisen. Itse olen ajatellut, että jos tarvetta tuntuu, niin hakeudun myöhemmässä vaiheessa johonkin sururyhmään tai vastaavaan, seurakunnat yleensä järjestää noita. Myös eläkeliitto järjestää ikäluokittain "Yht'äkkiä yksin"-sopeutumisvalmennusta, on alle viiskymppisille leskille omansa ja vanhemmille leskille omansa. Täältä palstalta löysin keväällä pari henkilöä, jotka elivät samaa tilannetta ja heistä on tullut kuukausien myötä minulle, voi sanoa, ihan ystäviä. Vaihdellaan kuulumisia sähköpostissa useita kertoja viikossa. Vertaistukea parhaimmillaan.
Minuakin mietityttää tuleva syksy. Syksy on ollut lempivuodenaikani, mutta nyt sen pimeys lähes pelottaa. Pimeneekö mielikin samaa tahtia?
Kirjoittele tänne palstalle tai laita yksityisviestiä, jos haluat vaihtaa kuulumisia ja/tai arvelet, että voisimme toisiamme tällä surumatkalla tukea. Yst.terv. kohtalotoveri
- yksin on vaikeaalipe
- Re: yksin on vaikeaasutinah
- Re: yksin on vaikeaaKatar67
- Re: yksin on vaikeaaRakastettu