Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.
Sururyhmä
Re: yksin on vaikeaa
Voi, miten surullisen kuuloista :(Osanottoni suruusi.
Itsellä ei ole kokemusta puolison kuolemasta mutta äidin kuolemasta kyllä.
Isällälleni tarjottiin heti keskusteluapua ja on säännölliksesti käynyt juttelemassa ulkopuolisen kanssa (saattokodissa)
Vaikeaa on. Kirjoitat ettei edes läheisten tuki auta. Ethän kuitenkaan kokonaan torju heidän apuaan, ehkä jonain päivänä huomaat että heistä voi olla sinulle iloakin. Jonain päivänä.
Surun ei tarvitse kadota kokonaan. Ikävä jää sydämeen asumaan, mutta sen kanssa oppii pikkuhiljaa elämään. Se vain täytyy hyväksyä-sitä ei saa pois, vaikka kuinka yrittää.
Täytyy vain luottaa, että jonain päivänä se helpottaa edes vähän, ajan kanssa.
Tiedän, kun mikään ei kiinnosta, sitä haluaisi jäädä vain sängyn pohjalle makaamaan ja itkemään.
Itse pakotin itseni nousemaan sieltä ylös. Lapset tarvitsivat äitiä, lemmikit ruokkijaa jne.
Minä syön masennuslääkkeitä, ilman niitä olisi ollut hankalaa päästä nousuun ja pitää kiinni arjesta.
Sinulla on paljon uutta ja outoa tässä elämässä, kuten kirjoitit jääneesi pois työelämästä.
Ota se kuitenkin uutena mahdollisuutena. Vaikka rakkaasi ei ole enää jakamassa hetkiä sinun kanssasi, on sinulla kuitenkin vielä Elämää jäljellä. Sure niin paljon kuin haluat ja pystyt ja itke, mutta lupaa itsellesi että jonain päivänä alat kokoamaan itsellesi uutta elämää pala palalta. Sinun on vain hyväksyttävä, ettei rakkaasi kuulu tähän elämään, vaikka se hajottaa. Minä olen polkenut jalkaa ja on tehnyt mieli haistattaa koko maailmalle-kun ei vaan ole jaksanut hyväksyä, että äitiä ei enää ole.
Mutta minkäs teet-pakko mikä pakko. Ei saada rakkaitamme enää takaisin.
Karu totuus joka sattuu. :(
kun olet valmis niin mieti seuraavia vaihtoehtoja--
uusi harrastus? lemmikin ottaminen mikäli sinulla ei ole?
Käytkö sururyhmässä? (minä en ole edes vielä päässyt, kun täytyy olla 6kk kuolemasta!!pah.
Mieti myös mitä sinun puolisosi toivoisi. Hän varmasti haluaisi että jatkat elämääsi, sitten kun olet valmis.
Sinä tiedät, minä tiedät ja monen monet muut tiedämme, että tämä on kamalaa, hirveää, tuskaa. Mutta meidät on luotu selviämään.
Se ei tapahdu tänään tai huomenna. Joku päivä.
Luota siihen. Ja olethan jo tehnytkin suuren askeleen, nuo mainitsemasi ihmisten ilmoille ja matkoille lähtö, se on hyvä alku.
Itsellänikin on niin suuri ikävä. Mutta päivä päivältä sen kanssa oppii elämään. Ja joskus tuntuu hyvältä ja helpottaa, mutta romahduksia tulee. Niille ei voi mitään.
Mutta ei luovuteta.
Minun isä kirjoitti äidin kuolinilmoitukseen-
- nuku rakkaani rauhassa mullassa maan, sinun vierellesi joskus tulla saan-
eli häntä lohduttaa ajatus siitä että jonain päivänä pääsee äidin luo.
Niin ja isästä vielä, hänkin käy ahkerasti kaupungilla, menee lukemaan kirjastoon päivät lehdet ym.
ettei vajoa täysin yksinäisyyteen.
VOIMIA SINULLE.
ps. Laitan illalla kädet ristiin sun puolesta. :)
- yksin on vaikeaalipe
- Re: yksin on vaikeaasutinah
- Re: yksin on vaikeaaKatar67
- Re: yksin on vaikeaaRakastettu