Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Syyllisyys

Luulin,ja iloitsin ettei ole asiota joista tuntisin syyllisyyttä liittyen Jarmon kuolemaan.Isäpuoleni kuoli 59 vuotiaana haimasyöpään,viiden viikon sairastamisen jälkeen.
Sain jättää jäähyväiset,sain kirjoitettua kirjeen hänelle.Siihen koitin laittaa kaiken mahdollisen,mitä mieleen vaan tuli,yhteisestä 26 vuodesta ja kuinka oli minulle rakkaampi kun oma isäni(kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 45 vuotiaana,minun ollessa 14 v.)
Mutta.
Nyt ajatukset pyörii siinä,etten suhtautunut tarpeeksi vakavasti Jarmon valittamiin oireisiin.Vähättelin niitä muiden mukana.Mietin miksen ollut Jarmon luona Terhokodissa öitä(ehti olla siellä viikon),Jarmo olisi halunnut tulla käymään kotona "viimeisen kerran",tarkoitus oli niin tehdäkin,mutta kuolema tuli kuitenkin niin äkkiä.Luulimme,ettei kunto romahda niin nopeasti.Sunnuntai-illalla Jarmo vielä käveli,joi,puhui.Oli sitten mennyt vessaan ja sieltä löydetty tajuttomana.Muutaman tunnin eli ja yöllä klo 2 nukahti ja lähti pois.Olin ottanut vapaapäivän maanantaille,silloin oli tarjoitus olla Jarmon kanssa.Suunnitella tarkemmin,milloin mennään kotona käymään.Olin ilmoittanut,että huolehdin Jarmosta silloin ja olen hänen kanssaan,ja jos haluaa olla yön kotona,olen hänen luonaaan.Mutta ei ehditty sitä Jarmon toivetta täyttää.Olisin halunnut tukea,mutta Jarmo oli se joka tuki meitä.Lohdutti.Ei hänestä tarvitse olla huolissaan.Olin Jarmon tukihenkilönä,kun mentiin syöpäklinikalle.Lääkäri kertoi siellä kuinka levinnyt syöpä on,mitään ei voi tehdä,mitään hoitoa ei voiha antaa,kirjoitetaan lähete Terhokotiin.Sain kysyttyä lääkäriltä,puhutaanko nyt viikoista vai kuukausista.Lääkäri kysyi Jarmolta haluaako tietää.Halusi."Nyt puhutaan viikoista",Jarmo eli 1,5 viikkoa sen jälkeen.Muistan kuinka romahdin aivan totaalisesti.Muistan Jarmon vakavan ja surullisen ja alistuneen katseen.Tunnen syyllisyyttä,etten pystynyt ottamaan tietoa rauhallisesti vastaan ja irrottamaan siitä omaa tunnekuohua.
Itku alkoi taas.Kun vaan muistankin noita asioita.Nyt en voi enempää kirjoittaa tällä erää.
Tuntuu vaan niin pahalta.

Kristiina
Kristiina | 13.4.2006 klo 13:10:02