Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

kuinka olette jakselleet

te joilta syöpä on vienyt rakkaan?

Minun äitini kuoli haimasyöpään 4 kk sitten ja nyt on ihan pikkuisen alkanut helpottaa. Ahdistus on lieventynyt, en enää tunne sitä niin fyysisesti (tyyliin rintaa puristaa eikä saa henkeä).Saatan olla jo tunninkin miettimättä äitiä enkä itke joka aamu.Pienen poikani kanssa kykenen jo nauramaan ja hassuttelemaan ihan täydestä sydämestä.

Askel eteenpäin on myös se että en mieti enää äidin viimeisiä kurjia päiviä niin kauhulla. Olen niitä pyöritellyt päässäni niin kauheasti että alan jo jotenkin selvitä siitä kammottavasta muistosta.Alan hyväksyä että kuolema voi olla sellaista, ei kaunista. Myöskään syyllisyys ei enää ole ihan päällimmäisenä mielessä, tajuan että en ehkä toiminut täydellisesti mutta sen hetken parhaani todellakin tein kun äiti oli saattohoidossa.Hän oli salannut minulta syöpänsä joten olin siellä aika shokkitilassa ja hän kuoli pari päivää sen jälkeen kun sain diagnoosin tietää.

Mutta suruhan on kaikessa yhä läsnä ja mikä tahansa saattaa sen laukaista, äidin lempiruoka, tv-ohjelma,hänen tavaransa.Ikävä on niin kova! On myös totuteltava elämään ilman äitiä, tukea ja turvaa,juttukaveria,sitä joka aina hyväksyi. Se tuntuu vaikealta, on kamalan yksinäinen olo.Monet ovat sanoneet että se tuntuu kuin olisi raaja amputoitu pois kun niin suuri osa elämää otettiin pois.Elämä ilman häntä tuntuu pelottavalta.Olen kieltämättä aika katkera ja vihainen siitä että hänet minulta vietiin, muuta omaa sukua kun ei minulla ole. Olen aika ärtynyt usein (varmaan myös koska olen raskaana viimeisilläni)eikä ihmisten kanssa oleminen tunnu hyvältä.Henkiset voimat menevät vielä paljon surun kanssa selviämiseen.Olen vielä aika paljon sodassa koko maailman kanssa koska äidin kuolema tuntuu niin epäreilulta!

Yritän ajatella että äiti on kaunis enkeli joka tukee minua tielläni nyt eri olomuodossa mutta ei se vielä lohduta minua. Haluaisin niin hänet tänne elävänä halaamaan lapsenlapsiaan ja juttelemaan ja nauramaan kanssani.

Olisi kiva kuulla missä te muut menette nyt surunne kanssa!
helmiina | 24.11.2008 klo 08:28:44