Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Taas yksi todella synkä päivä...

Hei,
Hyviä neuvoja oletkin jo saanut, mistä kannattaa hakea apua. Itse juttelin alkuun neuvolamme psykologin kanssa, koska tarvitsin neuvoja kuinka käydä äitini kuolemaa läpi lasteni kanssa. Ja siinä samassa sain tietenkin itsekin apua, kun sain purkaa tunteitani. Nyt puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen minulla on edelleen kova tarve puhua äidin kuolemasta. Ystäville ei vaan kauheasti viitsi enää jutella, olen huomaavinani hieman sellaista asennetta, että mene jo eteenpäin...sukulaisilta on tullut vähän samanlaisia kommentteja. Tänään meillä oli aika kiva päivä, mutta koko ajan taustalla oli ikävä äitiä, ja tunne siitä miten väärin oli ettei hän saa olla täällä kanssamme nauttimassa lapsenlapsistaan. Jos hetkittäin onkin kivaa tai olen onnellinen, tunnen heti katkeruutta ja surua.
Joku kirjoitti, että pappi oli sanonut, että me ihmiset vain lapsellisuuttamme kuvittelemme, että kuolleet meidät näkevät. Tietääkseni kukaan ei ole tullut meille kuolleista kertomaan, että onko se totaalinen loppu siihen paikkaan, vai jatkuuko elämä vielä jollakin tasolla. Älä anna papin masentaa, jokaisella on oikeus uskoa siihen mihin uskoo. Se on sinun totuutesi, johon sinä uskot. Minä ainakin yritän hakea lohtua sillä uskolla, että joku henkinen yhteys jää elämään...en halua asiaa liikaa pohtia tai järkeillä. Jos jostain saa lohtua se pitää siitä ottaa.
Tunteet on melkoista vuoristorataa, ikävä suunnaton. Kuulin eilen äitini ystäviltä, että äiti oli aavistanut hieman ennen sairaalaan joutumistaan ja diagnoosia olevansa kuolemansairas. Tuntuu pahalta, etten tajunnut äidin oireiden vakavuutta. Syyllisyys taitaa seurata minua lopun elämääni. Ahdistaa ajatus, miten kamalan tuskaista sekä henkisesti että fyysisesti äidillä on täytynyt olla. Eikä läheiset eikä lääkäritkään oikein tajunneet oireiden vakavuutta, äiti oli pelkoinensa yksin (ei niistä kyllä toisaalta meille oikein puhunutkaan). Tuli taas purettua omaa pahaa oloa...Jaksamista ja voimia teille kaikille rakkaanne menettäneille. Onko muilla tunnetta, ettei toisaalta haluakaan, että tuska ja ikävä helpottaa? Tai siis että se tarkottaisi jotenkin kuolleen hylkäämistä? En tiedä saako tästä mitään tolkkua, mutta jotenkin on sellainen olo, etten vieläkään ole valmis päästämään äidistä irti...sitten se kai alkaa helpottamaan, kun on siihen valmis...
Voimia!
surusyksy | 9.4.2006 klo 22:27:17